Aikuisen kaikkivoipainen herkkuperseily

Istuin elämäntapamuutosryhmän keskellä nojatuolissa ja tuijotin ravitsemusterapeutin antamaa ohjelehtistä. Kolesteroli kohdalleen oli yksi illan aiheista. Lehtinen oli koottu liikennevalo-teemalla. Huonot valinnat punaisella sivulla, miten-kuten valinnat keltaisella ja parhaat olivat tietenkin vihreällä sivulla.

Päätin, että merkitsen kynällä kaikkiin sellaisiin huonoihin asioihin, joita ylipäänsä kannetaan tähän huusholliin, pienen täpän. Lihoja unohtamatta, vaikken niitä itse syökään.

Korjattavaa löytyi melkoisesti. Myönnän, meillä on kevytviiliä tai ykkösviiliä jääkaapissa. Herkkupäivinä, ja välillä muulloinkin, bulgarian jogurttia. Muu perhe vetelee leivälle ingmariinia. Pääasiassa tuotteet ovat rasvattomia tai vähärasvaisia, mutta kuinka ollakaan, jääkaapin ylähyllyllä lötkötti tavallinen nauta-sikajauheliha. Eikä siitä ole kuin muutama päivä, kun söin pojan tarjoamaa pizzaa iltapalaksi.

IMG_20171219_130325.jpg

Esitin kauppalistaa laatineelle isännelle kainovienon toiveen siitä, että vaihdetaan viilit ensi alkuun ykkösviileiksi ja luovutaan korvapuustien leivontaa lukuunottamatta ingmariinin tai muunkaan -riinin käytöstä. Tämä menee heti toteutukseen. Tosin nuoriso kritisoi asiaa varsin voimakkaasti. Ostavat kuulemma omat rasvansa jatkossa. Jos näin, niin ostakoon sitten.

Herkkuperseilystä on tullut sallittua ihan joka päivä.

On jatkossa osattava tehdä selkeämpi ero herkkuhetkiin ja arkeen. Croissantit eivät ole välipaloja, hummuksen voi tehdä itse vähäsuolaisena, kookoskermalla ei mausteta arkikeittoja ja itseleivotut karjalanpiirakat jäävät juhliin.

No, totta puhuen ihan kaikki ruoka-asiat eivät ole hullusti, mutta on silti havahduttavaa kollata jääkaapin sisältö ajatuksella läpi. Kaipa tämä on seuraava vaihe terveempiin elämäntapoihin. Ensin oli havahduttava siihen, mitä työntää suuhunsa. Nyt siihen, mitä kantaa kaupasta kotiinsa.

Hiukkasen pelottavaa on huomata se, mitä kaikkea aikuisen kaikkivoipaisuuden varjolla tekee itselleen. Herkkuperseilystä on tullut sallittua ihan joka päivä. Varsinkin, kun satunnainen muistihäiriö auttaa armeliaasti unohtamaan vasta hetkeä aiemmin nautitun suupalan koostumuksen.

Muistithan kuvata kaiken?

Ensimmäiset kaksi viikkoa takana elämäntapamuutosta. Kännykkään on asennettu MealLogger-sovellus, johon otan jokaisesta suupalasta kuvia. Jokaisesta. Joka päivä.

Sain myös kunnian olla Yle Helsingin haastattelussa muutos-ryhmämme edustajana. Yhtäaikaa ihanaa, mutta samalla melkoisen stressaavaa. Entäpä, jos keväällä tehtävässä seurantajutussa ilmenee, että elämäntapamuutos on jäänyt pelkäksi sanahelinäksi?

Oma haasteensa on olla rehellinen itselleen.

Ahdistus on vaihtunut ehkä hivenen enemmän tuskastumiseen. Aina puhelin ei ole vieressä — perhe on jo jollain tasolla hyväksynyt kapulaa etsivän, ruokapöydästä pois ennen aikojaan singahtavan, perheenäidin. He seuraavat episodia huvittuneella katseella.

Oma haasteensa on olla rehellinen itselleen. Tänään Tampereen matkalla tuli syötyä munkkeja, jukurttirusinoita ja ravintolaruokaa. Näistäkö sitten raportoin? Meneekö koko elämäntapamuutos pilalle, kun on elämä elettävänä?

Ryhmä kokoontui eilen, kuten aina joka toinen maanantai, näin alussa. Kuinka vapauttavalta tuntui, kun niin monella oli samanlaisia tunnelmia kuin itselläni. On melkoinen asia paljastaa isommalle porukalle päivän syömiset. Saati sitten, että niitä voi vielä muut kommentoida. Huolimatta epävarmuudesta vertaistuen voima on valtava.

Tuesta rohkaistuneena kuvaaminen sai tänään uutta pontta — otin kuin otinkin kuvia syömistäni herkuista. Aiemmin olen pääasiassa ajatellut, että ei voi syödä, kun en halua mokomia kuvata.

Muutos tähän mennessä on ollut ruokamäärää lisäävä. Aiemmin päivän ainoa lämmin ateria oli lounas.

Photo@MikkoOjanen_2018_Pyynikki

Totuus syömisistä tulee esiin viimeistään siinä vaiheessa, kun ryhmän ravitsemusterapeutti antaa tuomionsa puputetuista eväistä. Hänelle esitin toiveen siitä, että huomioi sen, että olen kasvissyöjä, ilman kalaa.

Muutos tähän mennessä on ollut ruokamäärää lisäävä. Aiemmin päivän ainoa lämmin ateria oli lounas. Nyt koetan mahduttaa arkeen myös päivällisen — salaattia tai keittoa vähintäänkin. Vaikutusta on ollut ainakin siihen, että illalla en ole nälkäinen. Paitsi näin munkkipäivänä. Tänään ei oikein tunnu luontevalta puputtaa enempää, edes sitä salaattia.

Kaksi selvää huomiota on omasta syömisestä herännyt: kasvissyöjä voi syödä liian vähän kasviksia, ja joka tapauksessa proteiinin saanti on niukassa. Ja kyllä, ruokavalioni sisältää myös maitotuotteita ja kananmunaa.

 

 

 

 

Uuden äärellä

40+ – terveystarkastus tuli eteen viime syksynä. Minun kohdallani voisi puhua lähinnä miinus viidenkympin tarkastuksesta. Parempi kai myöhään kuin ei ollenkaan.

Menin tarkastukseen ehkä hivenen ylimielisenä. Kai minä, joka olen aina ollut itsestäni hyvin kehotietoinen, tiedän miten asiat ovat.

Photo@Katri Ojanen_2017_HelsinkiVantaa

Elämällä on tapana opettaa lapsiansa. Myssy kouraan rutistettuna vaapuin ulos tohtorin pakeilta. Kipitin röntgeniin ja laboratoriokokeisiin.

Tulokset puhuivat karua kieltä — olen keski-ikäinen, runsaasti ”keskikokoinen”, jolla on jokunen elintaso-ongelmakin matkaan kerättynä. Ei ollut ollenkaan kivaa kuunnella tuloksia kohonneista verenpainelukemista tai katsella kohtuullisen suurta lukemaa mittanauhassa, joka oli hellällä kädellä asetettu vyötärön ympärille. Todellisuus tekee joskus kipeää. Nyt oli sellainen hetki.

Minua ei jätetty yksin kieriskelemään itsesäälissä. Napakalla otteella tohtori marssitti minut diabeteshoitajalle, fysioterapiaan, ja kaiken huipuksi joudun elämäntapamuutoskurssille.

Ennakkoasenteeni on jokaisessa vaiheessa ollut varsin kielteinen. Mitä ihmettä minä, joka uin, kävelen ja ratsastan, teen näillä palveluilla? Olisivat ohjanneet sinne koko Suomen ”Sohvaperunat” minun sijastani!

Olen nyt käynyt kahdessa palvelussa kolmesta, ja kuinka ollakaan, olen tullut kohdatuksi ja hoidetuksi. Pieniä asioita, mutta melkoisen tehokkaita.

Huomenna alkaa elämäntapamuutoskurssi. Kurssi sisältää ryhmätapaamisia muiden hyvästä elämästä nauttineiden kanssa. Lisäksi tiedossa on terveysimmeisten, psykologien ja personal trainereiden luentoja. Kaiken huipuksi jokainen suupala kirjataan puhelimessa olevaan sovellukseen, jotta kanssaryhmäläiset ja terveydenhoitaja voivat sitten kommentoida tekemiäni valintoja. Ahdistaa.

Jännittävää on, että tiedän varsin hyvin mistä kiikastaa. Kasvissyöjänkin pitää syödä säännöllisesti, ja hyvä olisi mutustaa päivän aikana vielä riittävästi proteiineja ja kuituja. Helppoa kuin mikä…. mutta kuinka ollakaan, arjessa mokoma ei toteudu niin helposti.

IMG_20171026_125725.jpg

Mielenkiintoista on se, millaisia kommentteja tulen kevään aikana saamaan siitä, mitä suuhuni laitan. Eikö vegetaristi nyt joka tapauksessa ole niin sanotusti voittajien joukkueessa? Eihän pähkinöitä tai kuivahedelmiä voi liikaa popsia? Pepsi maxihan on dieettikolaa… ja sitä paitsi kasvikset ovat hiilareita. Ei kai noita hiilareita nyt tarvitse vegeimmeisenä enää pohtia?

Hieman ahdistavaa ja pelottavaa on asettua ison joukon arvioinnin kohteeksi. Olkoonkin, että arvioijat terveydenhoitajaa lukuunottamatta ovat samassa jamassa!

Perheen nuori totesi ykskantaan, että sinähän arvioit ponisi syömisiä päivätasolla koko ajan! Miksi tuo olisi sitten erilaista omien syömisiesi kanssa?

Perfektionistilla on suuri kiusaus olla kympin tyttö tässäkin haasteessa. Nyt kympin tytön pitäisi vielä opetella sallivuutta ja lempeyttä itseään kohtaan. Kaipa uudet opit kantavat hedelmää paremmin, jos ne toteutetaan hitaasti ja rauhan kautta.

Monta pientä tarinaa ja silti yksi

photoaspariina_mustikkamaa2016Oivalsin, että elämäni koostuu lukemattomista tarinoista ja silti kuitenkin yhdestä. Elämässäni on kerroksittain novelleja, runoja, rakkauslauluja, draamaa ja komediaa. Kerrokset eivät ole kronologisessa, saati aihepiireittäin, järjestyksessä. Kaikkia löytyy, ne ovat sikin sokin, limittäin ja lomittain – lyhyitä, pitkiä, jatkokertomuksia ja yksittäisiä episodeja.

Joitakin tarinoista muistelen kaipuulla ja rakkaudella. Joitakin lukuja elämästäni en välitä avata enää koskaan uudelleen. Silti jokainen näistä kertomuksista kuuluu minulle. Tähän elämään. Kaikki ne ovat kasvattaneet minua ihmiseksi, joka olen nyt.

Osa tarinoista on mustavalkoisia. Niiden värit valuivat arjen kiireisten askeleiden kopinassa. Imeytyivät talviseen loskaan ja kesän kuivattamaan ruohikkoon. Noissa tarinoissa on väsynyt ja vanha sielu. Ne eivät nosta hymyä kuulijansa huulille, helky korvissa tai pisaroi ilona iholla. Väsyneinä askellettuja lukuja on liikaa. Liikaa vauhdissa kompuroituja polkuja tämän elämän varrelle. Koko kertomus uhkasi kääntyä alavireiseksi, painottua mollin tummalla soinnilla.

Värit ovat palanneet, löytäneet takaisin kivien koloista. Ensin harmaan sävyt saivat vivahteita elämästä.  Elämästä, jonka arvelin kuuluvan jollekin toiselle. Salakavalasti, aivan varoittamatta, kaikkien värien täyteläinen kirjo avautui silmieni eteen. Pakotti koskettamaan, tuntemaan.

Sitten palasivat tarinat. Kertomukset, jotka olivat matkallaan maustuneet kaikkia aisteja kutitteleviksi, monipolvisiksi. Niiden kosketus tuntuu voimakkaana syvällä sydämessä. Parhaimmat niistä saavat riemun räjähtelemään ilotulituksen lailla, rytmikkäänä valojen ja värien sekamelskana.

Tuttu ahneus on minussa jälleen. Halu juopua sanojen vivahteista, asioiden merkityksistä ja oivalluksista on vahva. Löysin itsestäni uudelleen sen viisivuotiaan tytön, jolla oli kirjastokassissaan kahdelle viikolle  kaksikymmentäviisi kirjaa luettavaksi. Muistin sen tunteen, jollainen ympäröi minut mummolan oranssissa kupoliteltassa 35 vuotta sitten -kesä, Viisikko-kirjat ja nihkeä kuumuus yhdistettynä malttamattomaan pakkoon lukea  vielä yksi sivu lisää. Muistin, että sade rummutti aitan vinttikamarin kattoon, kun avasin vanhan, vintille unohdetun kirjahyllyn lasioven. Tunsin vanhan lukijaansa kauan odottaneen kirjan ummehtuneen tuoksun. Muistin innokkuuden, kun selasin kellastuneita sivuja.

Luin muutama päivä sitten kirjan, joka vyöryi sisääni lähes kestämättömän vahvoina kuvina. Väkevänä virta sai aistit virittymään ylikierroksille. Tunsin ilon seassa voimattomuutta, sillä halu jakaa sama kokemus ja visio muiden kanssa vaatii enemmän mitä minulla on antaa.

Tarinat ovat kullakin omansa, äänet, kuvat ja värit jokaisen ikiomia. Tämän hetkisessä tarinassani on odottava sävy. Tiedän, mille polulle astun seuraavaksi.

Et jää yksin – yhteisö muodostuu huomaamatta

Yhteisöllisyys on opiskelijan voimavara. Ero kahdenkymmenen vuoden takaiseen elämään on huikea. Nykyteknologialla on iso merkitys yhteisön syntymisessä.

Tänä vuonna aloittaneesta televisio- ja radiotuotanto -opiskeluporukasta muodostui tiivis yhteisö aivan huomaamatta. Nykyopiskelijalle pilvipalvelut, Snapchat, WhatsApp, YouTube, Facebook, Skype-videoneuvottelut ja muut vastaavat sovellukset ovat perustyökaluja, joita käytetään kuin lusikkaa – päivittäin ja käyttöön erityisesti huomiota kiinnittämättä.

Vuonna 1985 keskisuomalaiselle yläasteelle saapui ensimmäinen tietokone. Tuota koulun ainokaista konetta pääsivät käyttämään yhdeksäsluokkalaiset pojat kerran viikossa. Konetta sai käyttää tiukan valvonnan alla, ja vain asiaan. Minä olin kahdeksannella luokalla ja tyttö.

-Koko kolumnin pääset lukemaan Taajuuden sivuilta:

http://taajuus.metropolia.fi/?p=9084

tai klikkaamalla seuraavia : |

 

 

 

Toivoton tuottavuus – vaikka masennuslääkkeillä

Verkkolehti Taajuudessa ilmestyy tänä lukuvuonna kirjoittamani viiden kolumnin sarja opiskeluun liittyvistä asioista. Jaan kolumnit tänne Hocmomentumin puolelle – ovathan ne kuitenkin osa tätä samaa kasvamisen matkaa.

Alla katkelma 8.11.16 julkaistusta tekstistä:

”Hallitus näyttää hyväksyvän paremmin masennuslääkkeitä käyttävän työntekijän kuin terveen ja tuottavan ihmisen, kirjoittaa Katri Ojanen uuden kolumnisarjansa ensimmäisessä osassa.

Törmäsin ajopuuna karille liki kahdenkymmenen ahkeran työvuoden jälkeen. Yöunet katosivat muutamaksi kuukaudeksi ja elämä näyttäytyi nurjempana kuin oikeasti olikaan.

Työterveyshuollon tarjoama keinovalikoima tilanteen parantamiseksi osoittautui suppeaksi. Sen sijaan, että olisi aidosti pohdittu työn tekemisen tapoja tai ylipäänsä työkuormaa, tarjottiin alkuun sairaslomaa ja dosetillinen erilaisia lääkkeitä.”

 

Pääset lukemaan koko kolumnin seuraavien linkkien takaa:

8.11.2016 | |

Kiitos Sinulle, joka kuljet mukanani!

Katri

 

 

Tyhmiä kysymyksiä, kielitaidottomuutta ja myötähäpeää

Istun kesämökissä Keiteleen rannalla, ympärillä on niin hiljaista, että se melkein häiritsee. Omaan puheeseen ja sanavalintoihin on solahtanut keskisuomalainen nuotti kuin varkain. Mietin kulunutta kahta kuukautta. Opiskelijaksi heittäytyminen on sujunut yllättävän helposti, jos ei oteta lukuun puuttuvaa kielitaitoa.

001photokatri-ojanen_mc-mama_2016Lähes päivittäin löydän itseni tilanteesta, jossa  en ole ollenkaan varma, mitä tulee tehdä tai miten reagoida. Katson puhujaa hajamielinen hymy huulilla aivojen etsiessä sanojen ja kehonkielen merkityksiä. Ymmärtämättä. Tunnustettava on, että joskus google auttaa. Joskus taas johtaa hämmentynyttä vielä enemmän harhaan. ”Wannabe homeboy” on enemmän ”wannabe”, ja pihalla, kuin koskaan.

Kaikki kai puhumme suomea. Tavallamme. Jännittävän paljon eroja syntyy jo pelkästään sukupolvien välillä, puhumattakaan ammattitermistöstä. Jokaisen aikakauden ja ammatin kieli ja ajattelutapa on erilaista. Sanonnassa ”oman aikakautensa lapsi” on paljon totta. Arjessakin.

YouTube-aikakauden kasvatit osaavat streemata oikealla formaatilla, miettivät siinä sivussa jo asiaa tehdessään kuvakokoja, pohtivat miten joku juttu voitaisiin toteuttaa valoilla, leikaten tai jonkin sopivan musan kautta ja sopiiko aihe ylipäänsä genreen.

Aloittelijana kuljen vielä tarina ja aihe etukenossa. Vasta sitten mietin asioiden toteutustapaa. Aivot näyttävät jumittuneen aiemman elämän suoritusvaihteelle – on vaikea heittäytyä leikittelemään mahdollisuuksilla ja luomaan ihan omaa todellisuutta, kun energiasta menee vielä iso osa termistön ymmärtämiseen.

Sen verran oma klaani on mammaa sivistänyt, että somen perusvälineet ovat sentään tuttuja.  WhatsApp-viestiketjujen viestimäärä on muutaman tunnin some-poissaolon tajunnanräjäyttävällä tasolla. Viestejä on satoja, monessa eri ketjussa.

Espoolaisilla, stadilaisilla, opiskelijoilla, tallitädeillä, mammoilla, mummoilla ja perheillä on jokaisessa keskustelussa eri slangi. Samankaltaisilla sanoilla näyttää olevan eri keskusteluissa hieman eri merkitys. ”Tuunko Steissille vai Epikseen?”, kyselee tytär illan aikatauluja.  Tarvitaan muutama tarkentava  kysymys ennen kuin löydämme toisemme samasta kaupungista ja oikealta asemalta.  Turhilta ajoilta pelastivat lisäkysymykset, ne tyhmät kysymykset, jotka äiteenä voi huoletta esittää.

Jatkokysymysten esittäminen on yllättävän nolostuttavaa, varsinkin jos ympärillä olevat henkilöt näyttävät ymmärtävän vaikeuksitta asian. Omaa tyhmyyttä tai sitä, kuinka ulkona on keskustelusta, ei hevin haluaisi toisille paljastaa. Tosin, paljastuuhan se viimeistään silloin, kun huomaa tekevänsä jotain aivan muuta kuin oli sovittu.  ”Facepalm” ympärillä on käsin kosketeltavaa.

 

.

 

Vain kunnolla mokaamalla voit oppia

Viime perjantaina olin uuvuksissa kuin pitkän maratonjuoksun jälkeen – väsynyt ja ihan hitusen verran ylpeä itsestäni. Selvisin kuin selvisinkin!

Koulu on alkanut viimein toden teolla. Ensimmäinen orientaatioviikko sujui kevyessä lennossa – koulun sääntöjä ja toimintatapoja ihmetellen. Toisella viikolla edessä oli luentoja siitä, mitä on tarkoitus käytännössä oppia ja osata. Puolet asioista sujahti otsalohkon läpi jonnekin syvälle hautumaan.

Maanantai  jännitti, tiedossa oli itsenäistä työskentelyä. Ekaluokkainen ensi kertaa videokameran ja jalustan kanssa liikenteessä.  Kuvaaminen oli hauskaa ja haastavaa yhtä aikaa. Pikkuisen oli pikapanorointia havaittavissa,  ja kohteen sijoittelu kuvissa vaatii vielä hiontaa. Tarkennus, horisontti, valotus ja erilaisten kuvakokojen käyttö olivat sentään kohdallaan.

001photokatri-ojanen_videohommat-2016Kuvausta jatkettiin tiistaina uusien, hieman vaativampien otosten kanssa. Kameran lisäksi mukaan annettiin lamppu ja heijastuslevy eli refle. En olisi pari vuotta sitten osannut edes kuvitella, että saisin jotakin kelvollista aikaiseksi muutaman päivän luennon ja parin kokeilevan kuvausharjoituspäivän jälkeen.

Leikkauksen perusteita käsiteltiin keskiviikkona. Istuimme edit-luokassa kukin kahden ison näytön edessä tavaten editointi-ohjelman symboliikkaa. Annettua leikattavaa materiaalia oli melkoisesti, pelkkiä haastatteluja puolisen tuntia ja kymmeniä kuvituskuvavaihtoehtoja. Tehtävänä oli saada aikaan kolme minuuttia pitkä mokumentti, eli fiktiivinen dokumentti. Ideoiden rajana oli opettaja mukaan vain taivas eli tekijällä oli melkoisen vapaat kädet muokata, pilkkoa ja käsikirjoittaa annettua materiaalia. Katsotaan mitä tästä saan aikaiseksi, palautus tehtävällä on vielä edessäpäin.

Torstain palautetunnilla oli ristiriitainen olo. Halu saada palautetta, ja yhtä aikaa hermostunut tietoisuus siitä, että palautetta tulee varmasti. Myös sitä rakentavan korjaavaa. Nuorempi väki on selvästi harjoitellut koko kouluaikansa sitä, kuinka palaute pureksitaan. Ikäkautensa kasvattamalla ”kympin tytöllä” palautteen vastaanottamisessa ja prosessoinnissa on melkoisesti tehtävää. Turhaa poskien ja korvien punoitusta sekä halua paeta pulpetin alle, tai mieluiten kokonaan pois luokasta.

Täytyy sitkeästi uskoa Metropolian opettajien viljelemään mottoon: vain kunnolla mokaamalla voit oppia. Tottahan se on. Koulu on turvallinen paikka harjoitella – kukaan ei kuole, vaikkei kaikki heti onnistukaan.  Taitaa olla ihan ensimmäinen asia, joka ”kympin tytön” pitää oppia.

 

 

Nuori kapinallinen keski-ikäinen

001Photo@Katri Ojanen_kapinallinen1Katja Kallio tokaisee kolumnissaan ”Lapsia ja aikuisia”, Image 6-7/2016, että ihmisten tulisi olla elämänsä aikana nuori, keski-ikäinen ja vanha, ja mielellään tässä järjestyksessä.

Tuleva syksy jännittää niin kuin ekaluokkalaista kuuluukin. Vuosien työelämän jälkeen astun loppukuusta medianomi-opiskelijan saappaisiin. Metropoliassa alkaa ensimmäinen neljästä tulevasta opiskeluvuodesta. Selkeä periodi, jolla on alku, loppu ja tavoite. Nähtäväksi jää,  mikä on  suhtautuminen mummokiintiön edustajaan ammattikorkeakouluopinnoissa. Päiväopinnoissa opiskelijamassa on kuitenkin pääasiassa nuorempaa kaartia.

Mietin hiljakseni, että jäikö joku elämänvaiheista elämättä ajallaan vai onko kyse enemmänkin siitä, että olen vasta aikuisiällä oikeasti miettinyt tarkemmin askeleideni suuntaa. Miettinyt ja maistellut tarkemmin niitä asioita, joissa mielenkiinto pysyy yllä luonnostaan. Havainto, että samanlaiset asiat, jotka nuorena kiinnostivat paljon, kiinnostavat edelleen. Elämä on tullut vieneeksi hieman varkain kauemmas toisenlaisten aiheiden äärelle. Uteliasta on helppo kuljettaa, jos oma tahto on vielä usvassa.

Opinto-ohjaaja totesi lähes samat sanat ammatinvalintatilanteessa ysiluokan taannoin käyneelle tyttärelle kuin itselle reilut kolmekymmentä vuotta sitten: ”Mitä me nyt sitten sinun kanssa tehdään? Vaikuttaa siltä, että voisit tehdä kaikkea mahdollista elämässäsi.” Olin mennyt opon huoneeseen suurin toivein ja ajatuksin. Toivoin  tuolloin, että olisimme käyneet läpi yhdessä niitä ammattivaihtoehtoja, mitkä olin itsekseni pohdiskellut. Vartin käynnistä jäi vielä epävarmempi olo.

Olisipa joku sanonut, että seuraa intohimoasi ja mieti kuinka saat siitä elantoa. Mieti, mikä jaksaa kantaa niinäkin aamuina, kun takana on valvottuja öitä ja sylissä kasa lajittelematonta huolikuonaa.

Kiltteys, tunnollisuus ja järkevyys ovat näyttäneet ohjanneen tähän saakka askeleitani tässä elämässä.  Mielessä myllertäneet kapinanpoikaset ovat jäähtyneet tehokkaasti tunnollisuuden puuskissa. Tuntuu, että olen ollut parikymppisenä nykyistä itseäni vanhempi.  Liian kiltti ja sitä myötä suunnattoman epäreilu itselle ja ympäröivälle lähipiirille.

Elämää helpottaa suuresti, kun opettelee olemaan asioista jotakin mieltä. ”Ihan sama, miten vaan” -lausahduksella ei mikään edisty. Pahimmillaan päätyy tekemään juurikin sitä, mitä ei oikeasti halunnutkaan. Kun ottaa niskalenkin epämääräisyydestä ja päättää tietoisesti tekemisen suunnan, muuttuu  elo ja olo kummasti topakammaksi ja mukavammaksi. Niin keski-ikäistä.

Keski-ikäisyydestä kielinee myös ajatus, että koko alkuelämän haahuilu on ollut osa tarpeellista kasvumatkaa. Ihan omaa tarinaa kaikkine ajopuineen. Keski-ikäistä lienee myös hetkittäinen paluu teinivuosiin kesäfestareilla ja paikallispubin karaokebaarissa. Pienimuotoinen kapina ja kontrollin unohtaminen aamumorkkiksineen.

Valitettavasti ajan ja elon määrämitasta muistuttaa  hissukseen rapistuva kroppa. Ei auta vaikka kuinka liikuttaa lihaista ahteriaan kuntosalilla ahkerasti kyykäten ja huudattaa autoradiosta heavyä täysillä koko kotimatkan. Kremppaa tuntuu ilmestyvän pyytämättä ja yllättäen. Nuoremmat ovat notkeampia ja vahvempia, niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Vanhuuden normi-ikäraja tuntuu gallupeissa karkaavan vuosi vuodelta kauemmaksi. Tällä hetkellä vanhuusikä katsotaan alkavaksi 72 ikävuodesta, vuonna 2013 vanhuus alkoi  66 vuodesta. Parhaassa tapauksessa vanhuuden rajapyykki hipoo kahdeksaakymmentä muutaman vuoden päästä. Aikaa olla nuori kapinallinen keski-ikäinen on siis vielä melko rutkasti jäljellä.

Keski-ikäinen pääsykoerumbassa

IMG_20160602_074712

Metropolia 30.5.2016

Tuntui haastavalta kirjoittaa asia kaikelle kansalle Facebookissa. Tunnustaa, että keski-ikäinen naisenpuoli oli asettautunut samalle viivalle nuorempien kanssa.  Tunnustaa, että aion pärjätä, ja löytää tavan päästä kiinni opintoihin tavalla tai toisella. Pelko ja häpeä epäonnistumisesta ovat olleet riesana. Ajattelin kuitenkin, ettei mahdollinen hopea ole turmioksi.

 

 Päätin keväällä yhteishakujen aikaan, että jatkan media-alan parissa. Täytin hakublanketit, tein vaaditut ennakkotehtävät ja luin pääsykoekirjat. Kertasin vähän ruotsin kieltäkin, kun kahdessa paikassa mokomaa testattiin kielikokeella. Skeptisesti ajattelin, että varsinainen pääsykoekutsu on melkoisen epätodennäköistä. Yllätyin melkoisesti, kun audiensseja pääsykokeisiin saapuikin kaikkiin kuuteen hakuvaihtoehtoon.

Jumppasin pääsykokeita työharjoittelun ohessa. Oli mielenkiintoista havaita, että näillä kymmenillä lukeminen on erilaista kuin nuorempana. Huomasin keskittyväni paremmin,  ja viehättyväni lukemistani materiaaleista. Etsin jopa esimerkkeinä käytettyjä tapauksia netistä ymmärtääkseni, mistä on kirjoitettu ja mitä. Oppimisen nälkä kasvoi.

Itse pääsykokeet kertoivat koulusta jo paljon. Samoin koulun hengestä ja asennoitumisesta opiskelijoihin. Ero oli erityisen selkeä monimuoto-opetuksen ja päiväopetuksen välillä. Mitä enemmän oppilaitoksessa oli nuoria opiskelijoita, sen tiukempi valvonta oli kokeissa. Tehtävätyypitkin olivat enemmän yleissivistykseen kuin kokemukseen nojaavia.

Löysin itsestäni pelkurin, jännittäjän ja heittäytyjän. Osa minusta suhtautui kokeisiin kuin työmatkoihin. Noina päivinähän ei voi koskaan tietää, mitä on edessä. Pärjättävä on sillä tiedolla ja taidolla, mitä on elämässä ehtinyt mukaansa kerätä. Toinen osa minua jännitti kielikokeita ja ryhmätehtäviä. Hämmästyksekseni ryhmätehtävät olivatkin testien hauskin juttu. Kuinka paljon yhdessä tehden voikaan keksiä enemmän ja tehdä asioita erilaisista vinkkeleistä!

Olen nyt jo ylittänyt itseni. Hain ja kävin kokeissa. Pääsin jopa pääsykokeiden toisiin vaiheisiin. Olen ensimmäistä kertaa tehnyt itse enemmän kuin koskaan aiemmin. Olen myös tahtonut kovemmin. Enempää en olisi edes tällä taustalla osannut. Vielä.  Valintakriteereistä ja muista pääsykokeen tehneistä riippuu se, kuinka tänä vuonna käy.

Suunnitelma B hautuu parhaillaan varoiksi takaraivossa. Jos yksi ovi sulkeutuu, jossain on varmasti pienesti raollaan joku toinen. Tie täytyy vain löytää ja tehdä päätös sen seuraamisesta. Vielä reilut kolme viikkoa jännittämistä, sitten nähdään mahdollinen syksyn suuntaviiva. Odottaminen on yhtä aikaa rasittavaa ja riemukasta. Tulevaisuus tuntuu avoimelta ja värikkäältä.

%d bloggaajaa tykkää tästä: