Ajatus havahdutti ja pysäytti. Tänä syksynä tähän mennessä jokainen uusi päivä on ollut ainutkertainen ensimmäinen kerta jollakin elämän osa-alueella. Aamulla herätessä ei ole välttämättä päivän kulusta kuin kevyt raami olemassa, useimmiten ei sitäkään. Ja täällä erityisesti, kuten elämässä yleensäkin, asioilla pakkaa olemaan aivan oma kulkusuuntansa suhteessa suunnitelmiin.
Syksyn aikana eteen tulleet uudet asiat ovat olleet käsiteltäviä, ihmisenkokoisia ja aisteja kutkuttavia. Opiskelu on vaatinut luovaan ajatusvirtaan heittäytymistä aivan eri tavalla kuin aiempi elämä. Kenttä-äänityksiä harjoitellessa löysi itsensä ravistamassa puiden lehtiä, heittelemässä toinen toistaan isompia kiviä järven pintaan ja metsästämästä tarpeeksi uhrautuvaista kanssaopiskelijaa kainalopierudemoon. Kummallista heimohyminää on saatu aikaiseksi ääniharjoituksissa muminoimalla ja itsestä on kuoriutunut suorituspaineisesta itsekriittisestä minästä huolimatta heimon hyminäharjoituksia vetävä seremoniapäällikkö.
Liikunta, joka on kutistunut aiemmassa elämässä pääasiassa heponassun liikutukseen, on syksyn aikana noussut uuteen rooliin. Kun yhtäkkiä on perheestä erillään toisella paikkakunnalla, niin iltaisin on opiskeluprojektien jälkeen melkoisesti aikaa ihmetellä elämää. Vanha minuuttiaikataulutus purkautui yhdellä paikkakuntasiirrolla ja vieroitusoireet tahtimuutoksesta ovat selkeitä.
Turhautunutta vapaata energiaa on saanut hyvin purettua paikallisen kuntokeskuksen tuntivalikoimaa tunti kerrallaan läpikäydessä. Uusia lajeja, joihin voisi tutustua enemmänkin on löytynyt jokunen. Muutama toki niitäkin on tullut vastaan, jossa on joutunut miettimään mielessään lähinnä mantraa, että tämä kipu on vain hyvästä ja luovuttamalla ei mennä perille. Jokseenkin kasvattavaa löytää itsestään selkeitä kapinallisia ajatuksia, kun on totaalisen väärässä paikassa vääntyneenä mystiseen asentoon hikikarpaloiden muodostaessa lammikkoa ympärille. Motoriikan monivammaiseksi huomaa tituleeraavansa itseään yhä useammin, kun muu liikkuva ryhmä vaappuu jumppasalia aivan toiseen suuntaan itseen nähden ja totta kai eri tahdissa, eri jalalla ja kädet ihan oudonlaista aaltoliikettä heiluen.
Kun on painunut riittävän syvälle vanhan elämän kaviouralle, ei uuden päivän odotus saa mieltä virittymään kevyelle ja vastaanottavaisen rennolle ololle millään. Aamuun puskee otsalohko etukenossa, kalenteria ja kelloa vilkuillen sekä henkisesti jo kovasti targetista myöhästyneenä. Arjen eka kerrat ovat tulleet ammutuksi alas lennosta ennen kuin kokemukset ovat ehtineet tajuntaan edes rekisteröityä. Pahimmillaan kaikki uusi on lyönyt vain ryhtiä kumarammaksi.
Ole läsnä, tartu hetkeen, avoin mieli… Kauniita sanoja kaikki ja vaativat toteuttajaltaan heräämisen. Havahtuminen hetkeen sai ekakertalaisessa aikaan valtavan elämänmuutoksen tarpeen. Matka, jonka olisi suonut alkavan jo aiemmin, on nyt alkumetreillä. Huominen on vielä sumuisen usvan peitossa. Huomiseen ei ole kiire.
hocmomentum 