Tätä paikkaa voisi todellakin kutsua Tylypahkaksi. Eräs opettajista totesi, että hänestä paikalta puuttuu vain lajitteluhattu, kun toimittajat vahvistivat lopullisia opintosuuntausvalintojaan muutama viikko sitten.
Valintamahdollisuus kesken aloitetun opiskelun tuo mielenkiintoisen lisämausteen ja aloittaa väistämättä ”entä jos” -ajatusleikin. Uteliaana ja oppimisesta motivoituvana ihmisenä haluaisi tehdä kaiken ja osallistua mahdollisimman moneen asiaan, kuinkas muuten. Ehkä mittariin tulleet ajokilometrit ja ikälisät ovat kuitenkin sopivana jarruna ja tällä kertaa pääpaino tämän kuluvan vuoden osalta on radio- ja tv-toimittajaopinnoissa. Opiskeluprojekteilta ylimenevä aika kulunee kirjoitellessa ja urheillessa.
Katsahtaessaan pihalle kesken päivän ei voi välttyä havainnolta, että täällä vilistää melko erinäköistä ja hieman eri asemoinnilla toimivaa porukkaa ympäriinsä verrattuna vaikka keski-ikäisen naisenpuolikkaan perusarkeen. Liike jatkuu liki yöt läpeensä. Jokunen yön pimein tunti saattaa olla täysin hiljaista, jolleivat sitten valokuvaajat satu kuvaamaan tähdenlentoja juuri silloin.
Radioväen tunnistaa kenttälähetysnauhureista ja korvilla keikkuvista luureista tai siitä, että väki koettaa ajastaa juttujaan sopiviksi keinolla millä hyvänsä. Kulkevat pihamaalla, koulun ympäristössä tai radiotalolla sekuntikellon kanssa itsekseen ääneen puhuen ja lähetystunnin rotaatiokelloa kiivaasti viime hetkellä muokaten. Katse ja jutut harhailevat siihen saakka, kunnes studion oven vieressä palaa punainen merkkivalo lähetyksen merkiksi. Tässä vaiheessa alkaa tulevaisuuden moottoriturpa toteuttaa elämänsä paloa ja kotelosta kuoriutuu ihan oikea wannabe-radioperhonen.
Toimittajat jahtaavat sopivia uhreja haastattelua jos toistakin varten. Erilaista kulmaa ja toteutusta haetaan vimmaisella otteella ja taistellaan näppäimistö sauhuten deadlinen venymättömässä puristuksessa.
Hellänmaagisesta otteestaan tiedetyt valokuvaajat taas saavat kaikki tuntemaan itsensä oman elämänsä supermalleiksi. Tuhruisimmaksikin maalatusta naamasta saadaan aikaiseksi Voguen kansikuva-ainesta. Pikselimössöiset kuvat muuttuvat kuvataiteeksi eriskummallisilla tekniikoilla.
Jokaisessa opinahjossa on aina tiukkakuntoinen urheiluporukka. Näyttelijät kokoontuvat aamuiselle lenkilleen säännöllisesti ja muuttuvat viikko viikolta tiukkalihaisemmiksi toteuttaessaan lihaskunto-ohjelmaansa. Pusikot raikaavat reippaasta laulusta tai ääntelystä ryhmän eläytyessä tunneilmaisun eri osa-alueille. Itkua, naurua, iloa, surua, rietasta ja antautuvaa intohimoa… koko elämä tuntuu olevan opinto-ohjelmassa.
Elokuvaväki taasen etsii jatkuvasti uutta suurta synopsista. Kuvausryhmät valloittavat opiston kulman toisensa jälkeen ja kamera käy. Näyttelijöitä lukuun ottamatta muu asujaimisto väistelee hiipien pois paikalta ja tottelee tiukkana kajahtavaa hiljaisuus -komentoa. Tiedä mitä kaikkea seuraakaan, jos tuhoaa juuri sen oikean otoksen.
Väistämättä ympärillä olevaa luovuutta ja ideoita pursuavaa joukkiota katsellessa herää ajatus siitä, että kuinka ihmeessä itse kuuluu joukkoon? Kuinka on tullut valituksi ja hyväksytyksi. Lajitelluksi oikeaan tupaan. Olo on silti hyvä ja levollinen. Ensimmäistä kertaa elämässään ei joudu pidättelemään itseään, vaan saa olla rehevästi sitä mitä on. Se on juovuttavaa.
hocmomentum 