Vain itseänsä voi muuttaa epätyydyttävässä toimintakuviossa. Sen tajuamiseen on mennyt suhteettoman monta vuotta. Monta pitkää vuotta, jolloin päivät tuntuivat suurelta osin selviämiseltä rastista toiseen.
Hyvät ja kauniit hetket laimentuivat vetiseksi kurriksi tai pahimmillaan piimivät happamaksi ennen kuin edes ehtivät antaa oikeaa täyteläistä elämänmakuista aromia. Elämän värit ympärillä haalistuivat, keittiön pöydällä olevasta syksyn punaposkisesta omenasta tuijotti vastaan vain häiriöstä kiukkuinen toukka.
Matkan varrella kohdatut ihmiset tutustuivat vain puoliksi paikalla olleeseen ihmisen kuoreen. Todellinen kohtaaminen, sellainen, joka oikeasti koskettaa sisintä niin, että tuntee tulleensa kuulluksi ja nähdyksi… se jäi harvoihin loman jälkeisiin tolkun hetkiin.
Vauhti pitää otteessaan, muutoksen tarpeen näkeminen saati sisäistäminen ei onnistu ellei hiljennä ja kuuntele sisintään. Kuinka vaikeaa on tunnistaa vuosien suorittamisen jälkeen yhden yhtä omaa toivetta tai halua. Sitä pitää oikein kielenpäällä makustella ja tunnustella. Sitä, kun ensimmäisen kerran sanoo vielä epävarmalla äänellä sanat, ”Minä haluan!”. Antaa sanojen toisto toistolta kasvaa yhdeksi ajatuksen kanssa ja resonoida vartalon syvimmissä sopukoissa. Ajatuksen voimaannuttua sanojen mahdista, on tekojen aika lähempänä kuin koskaan.
Piti repäistä itsensä irti. Katsoa yltiöpäisesti, mitä elämällä on tarjottavana muutoksen jälkeen. Ratkaisun hetkellä epävarmuus ja kyseenalaistaminen saivat lähes turvautumaan vanhaan hyväksi havaittuun ja tutuksi tulleeseen toimintamalliin. Tutinasta ja peloista huolimatta asennoksi tiukka etukeno ja sittenkin lasketellen uusi kumparemäki.
Laskun jälkeen ennalta pelottavan lamaannuttavalta tuntuneet ratkaisut näyttäytyivät uusilla tavoilla. Jokapäiväinen elämä on tyystin erilaisessa järjestyksessä. Joka päivä on haettava uusia tapoja tehdä perusasiat. Jokaisessa päivässä on väri ja uudet kujeet. Elämän maku.
hocmomentum 