Raastava ja kalvava tunne siitä, että kelpaako tämäkään. Olenko tehnyt asiat riittävän hyvin vai puuttuuko vielä jotakin. Suoritinko sittenkään edes sinnepäinkään. Ymmärsinkö edes annettua tehtävää. Miksei mielessä vilkahda ainuttakaan ratkaisua yhtäkkisesti lonkalta heitettyyn kysymykseen.
En millään selviydy näistä kaikista juuri nyt meneillään olevista asioista ajoissa. En pysty, luovutan jo ajatuksissani ja pakenen piiloon suloisenlämpimän peiton alle, turvaan. Tahdon vain olla, en halua antaa itsestäni enää yhtään riittämätöntä pisaraa kenellekään. Häpeän tunne siitä, että ei kykene täyttämään lupauksia ja odotusarvoja, valtaa mielensopukat myrkyn lailla.
Taipumus tunnollisuuteen ja itsekritiikkiin ovat olleet luonteessa vahvana perusominaisuutena lapsesta asti. Kuinka sitten on tullut eläneeksi sellaisessa ympäristössä valtaosan elämästään, jossa mainitut ominaisuudet ovat lähinnä kirosana. Tehtyjen tehtävien suoritus ei ole mokomasta hidastunut, lähinnä karheana ja hankausta aiheuttavana sivuvaikutuksena on ollut stressitasojen tarpeeton nousu.
Kuinka vaikeaa onkaan nähdä, että ei tarvitse olla ihmistä suurempi. Monesta asiasta riittää se, että tekee parhaansa voimavarojen ja käytettävissä olevan ajan puitteissa. Entäpä, kun asiat ovat tärkeydessään samalla tasolla, yhtä kiireisiä, luovutettava omista käsistä likipitäen yhtä aikaa? Kun priorisointi ei omin voimin onnistukaan.
On vain pakko valita, ottaa vastaan pettymyksen suolainen turhautuminen sekä häpeän että stressin tunteet. On opittava kylmästi antamaan tilaa ei-sanalle, muutettava EI sanasta toiminnaksi.
Kun vielä oppisi olemaan itselle armollinen, käyttämään mainioita ominaisuuksia sopivassa määrin buustereina kohti parempaa suoritusta. Voimaantua tekemisen hullaannuttavasta tunteesta. Todeta itselleen ihan rohkeasti, että tähän pystyin ja enempää ei tarvitse. On opittava pyytämään tukea ja jaettava rohkeasti tekemisen mahdollisuuksia ympäristöön. Jos kuormaa ei yrityksestä huolimatta pysty jakamaan, on työnnettävä tiukkoja aikatauluja rohkeasti härkäpäisellä voimalla eteenpäin. Poimittava helmien seasta kenties ne harmaampina hohtavat ja eniten stressimurhetta aiheuttavat rastit. Vielä kun lopulta antaisi itselle aikaa palautua tehdystä puserruksesta pienen hetken…
Kuinka voimaannuttavaa on viimein löytää itsensä ympäristöstä, jossa saa olla oma itsensä. Olla oma itsekriittinen ja tunnollinen minänsä. Huomata, että aiemmin harmaita hiuksia aiheuttaneet luonteenpiirteet ovatkin ympäristössä vallitsevana ominaisuutena. Enää tarvitsee vain kouluttaa vikuroiva valjakko työkäyttöön ja vapautua suorittamisen ikeestä.
hocmomentum 