Syksyn tautivyöry on saanut taas kiinni. Katselin jokapäiväistä muistojen historiaa naamakirjasta ja tajusin, että virukset ovat aikatauluttaneet hyökkäyksensä jo kuuden vuoden ajalta marraskuun puoliväliin. Melkoisen täsmällistä ja ärsyttävää. Pitääköhän ensi vuodeksi kirjata kalenteriin jo valmiiksi, ettei varaa tähän vuodenaikaan mitään tärkeää tehtävää. Vetäytyy talviunille poteroon ja odottaa. Sairastuu sitä kuitenkin.
Viimeviikkoinen paluumatka opistolle tuntui raskaalta. Istuin autossa koko matkan penkinlämmitin täysillä ja palelin ytimiä myöten. Ihmetys olosta muuttui melkoisen pian kuumehorkkaiseksi tärinäksi. Oppitunnilla jaksoin olla vain hetken ja kanssaopiskelijoiden vahvan painostuksen jälkeen taivuin melkoisen helposti vaappumaan viikkokotini yksinäiselle laverille.
Houreisen olon keskellä mieleen pulpahti havainto, että jääkaapissa ei ole sapuskaa saati juotavaa. Lääkearsenaali on pääasiassa viikonloppukodissa. Yhtäkkiä viikkoisin viettämääni minimalistiseen elämään olisikin tarvittu aiemmassa elämässä hankittua materiaa. Tuplakappaleiden hankkiminen ei tuntunut ajatuksena järkevältä.
Opiston punkka piti sairastajaa tiukassa otteessaan muutaman päivän. Ruokaa oli toki tarjolla ruoka-aikoihin ruokalassa. Olo vaan oli sellainen, että vajaan sadan metrin matka ruokalaan oli lähes ylitsepääsemätön. Koskaan ei ole tullut sairastettua ihan yhtä yksin. Aivan rauhassa peiton alla täristen, ilman ulkopuolisia vaatimuksia. Todellisella sairaslomalla. Hieman pelottavaa kaikessa rauhallisuudessaan.
Kummasti horkan keskellä kärvistellessä kämppäkaverin kainosti tarjoama apu tuntui suurelta asialta. Piti ainoastaan ymmärtää, että apua saa pyytämällä ja vieläpä yllättäen pyytämättäkin. Riittää, että hyväksyy sen, ettei tarvitse olla liian vahva. Selviytyä yksin. Asiat tosiaankin järjestyvät, vaikka välillä vähän mutkan kautta.
hocmomentum 