Ihminen on laumaeläin. Jokaisen täytyy saada tuntea kuuluvansa johonkin porukkaan, edes hatarasti. Oma minuus määrittyy erilaisten ryhmien kautta. Voin raamittaa itseni lyhyesti tällä hetkellä määreillä äiti, naimisissa, nainen, opiskelija ja ratsastaja. Jokainen näistä sanoista herättää erilaisen tunteen ja tunnelman.
Tämä vuosi on yksi niistä harvoista vuosista, jolloin on ollut helppo hengittää mukana opiskelijajoukossa. Vanhempana, vain ”hivenen” nuoren aikuisuuden ylittäneenä, olen kuulunut joukkoon. Jokaisella on opiskelun osalta samankaltainen tavoite oman ammattipätevyyden lisäämisestä. Se, mitä tulevaisuudessa itse kullekin tapahtuu, on suloisen samean usvan peitossa. Nyt on lupa vain olla osa porukkaa, kunhan hoitaa sovitut leiviskänsä.
Tämä syksy on opettanut ihmisen erilaisuudesta ja hyväksymisestä melkoisesti. Jostain syystä tässä porukassa palaute tulee suoraan, välillä ihan pyytämättä ja yllättäenkin. Asiat puhutaan halki ilman viikkokausien torikokouksia kahvihuoneessa ja käytävillä. Harmitus ja ilo voivat näkyä ulospäin ilman pienintäkään pelkoa kasvojen menetyksestä, saati muiden ihmisten ajatuksista.
Tahattomien, ja joskus jopa tarkoituksella tehtyjen, mokien päälle nauraa räkätetään itseroustauksen hengessä. Epäonnistuminen on enemmänkin suotavaa kuin häpeä. Porukalla on jaettu herkullisia oppimisen ilon hetkiä vesissä silmin.
Tietyissä yhteisöissä oma minuus pienenee, ja olo on yksinäisempi kuin koskaan. Toisinaan taas ryhmään solahtaa sisään vaivattomasti, ja tunnelman kotoisuus ruokkii hyväksyntää kaipaavaa mieltä. Jotenkin toivoisi, että seuraavassa porukassa osaisi olla muuttumatta elämänhuiskeessa kyynistyneeksi arvostelijaksi. Jos jaksaisi säilyttää hitusen tämän vuoden hengestä. Näkisi mahdollisuuksia epäonnistumisen hetkenä, virnistäisi sattuneelle kurittomasti ja astelisi kaikesta huolimatta hitusen viisaampana eteenpäin.
hocmomentum 