Kännykän kello kilahtaa korvan vieressä. Ilmoittaa tylysti uniajan olevan tällä erää ohi. Vilkaisen kelloa ja valmistaudun kömpimään suloisen unisen lämpimästä pesästä viileään huoneeseen. Unista mieltä kaihertaa hapuileva ajatus. Tänäänhän on vapaapäivä! Tyytyväisenä hymähtäen työnnän villasukkaiset jalkani takaisin peittokasan uumeniin ja suljen silmäni uudelleen.
Siitä on kauan, kun on pystynyt henkisesti antamaan itselle todellisen vapaapäivän. Ilman takaraivossa jomottavaa listaa tekemättömistä töistä ja muista välttämättömistä aktiviteeteista. Nyt, ihan keskellä kouluviikkoa, hetki omalle itselle tuntuu ylellisemmältä kuin moni luvalla ansaittu loma.
Tekemättömät jutut ovat kyllä mielessä listattuna, ja tehtävää on enemmän kuin kenties annetussa ajassa ehtii tekemään. Huolimatta tuon tiedostamisesta, ja kukkaron ammottavasta tyhjyydestä, olo on kevyt ja rento. Mañana-asenteen sisäistämiseen on mennyt vuosia. Henkinen hyväksyminen asioille, joille ei voi mitään juuri nyt tai niille, jotka iskevät tajuntaan pyörremyrskyn lailla, tulee hitaasti.
Ajatus toimii kerrankin, tai ehkä viimeinkin, ilman utuista verhoa. Kyky keskittyä on astetta parempi kuin menneinä suorittamisen vuosina. Parasta on kuitenkin se, että tekemättömät työt ovat paikallaan virtuaalisessa listassa. Niiden aika on levon jälkeen. Heti huomenna.
Tehtävää on ihmisen mittainen määrä. Asioita, joista tietää suoriutuvansa, kun vain aloittaa. Joskus on ollut niinkin, että tehtävää ja tarvitsijoita on ollut mittaamattomaksi jonoksi asti. Kyky jäsentää jonon aiheuttamaa kaaosta hämärtyy asteittain ja katoaa viimein vilkuttaen jättäen jäljelle vain päättömän suorittamisen. Näennäisen tehokkuuden rooliin en halua enää palata.
Annan hyvän olon levitä jäseniini. Otan ison kupin valkoista, suloisen lempeää teetä. Kaivan kutimet kassista ja istahdan opiskelijaboksin ainoaan nojatuoliin sukantekeleeni kanssa. Nyt ei ole kiire.
hocmomentum 