Oivalsin, että elämäni koostuu lukemattomista tarinoista ja silti kuitenkin yhdestä. Elämässäni on kerroksittain novelleja, runoja, rakkauslauluja, draamaa ja komediaa. Kerrokset eivät ole kronologisessa, saati aihepiireittäin, järjestyksessä. Kaikkia löytyy, ne ovat sikin sokin, limittäin ja lomittain – lyhyitä, pitkiä, jatkokertomuksia ja yksittäisiä episodeja.
Joitakin tarinoista muistelen kaipuulla ja rakkaudella. Joitakin lukuja elämästäni en välitä avata enää koskaan uudelleen. Silti jokainen näistä kertomuksista kuuluu minulle. Tähän elämään. Kaikki ne ovat kasvattaneet minua ihmiseksi, joka olen nyt.
Osa tarinoista on mustavalkoisia. Niiden värit valuivat arjen kiireisten askeleiden kopinassa. Imeytyivät talviseen loskaan ja kesän kuivattamaan ruohikkoon. Noissa tarinoissa on väsynyt ja vanha sielu. Ne eivät nosta hymyä kuulijansa huulille, helky korvissa tai pisaroi ilona iholla. Väsyneinä askellettuja lukuja on liikaa. Liikaa vauhdissa kompuroituja polkuja tämän elämän varrelle. Koko kertomus uhkasi kääntyä alavireiseksi, painottua mollin tummalla soinnilla.
Värit ovat palanneet, löytäneet takaisin kivien koloista. Ensin harmaan sävyt saivat vivahteita elämästä. Elämästä, jonka arvelin kuuluvan jollekin toiselle. Salakavalasti, aivan varoittamatta, kaikkien värien täyteläinen kirjo avautui silmieni eteen. Pakotti koskettamaan, tuntemaan.
Sitten palasivat tarinat. Kertomukset, jotka olivat matkallaan maustuneet kaikkia aisteja kutitteleviksi, monipolvisiksi. Niiden kosketus tuntuu voimakkaana syvällä sydämessä. Parhaimmat niistä saavat riemun räjähtelemään ilotulituksen lailla, rytmikkäänä valojen ja värien sekamelskana.
Tuttu ahneus on minussa jälleen. Halu juopua sanojen vivahteista, asioiden merkityksistä ja oivalluksista on vahva. Löysin itsestäni uudelleen sen viisivuotiaan tytön, jolla oli kirjastokassissaan kahdelle viikolle kaksikymmentäviisi kirjaa luettavaksi. Muistin sen tunteen, jollainen ympäröi minut mummolan oranssissa kupoliteltassa 35 vuotta sitten -kesä, Viisikko-kirjat ja nihkeä kuumuus yhdistettynä malttamattomaan pakkoon lukea vielä yksi sivu lisää. Muistin, että sade rummutti aitan vinttikamarin kattoon, kun avasin vanhan, vintille unohdetun kirjahyllyn lasioven. Tunsin vanhan lukijaansa kauan odottaneen kirjan ummehtuneen tuoksun. Muistin innokkuuden, kun selasin kellastuneita sivuja.
Luin muutama päivä sitten kirjan, joka vyöryi sisääni lähes kestämättömän vahvoina kuvina. Väkevänä virta sai aistit virittymään ylikierroksille. Tunsin ilon seassa voimattomuutta, sillä halu jakaa sama kokemus ja visio muiden kanssa vaatii enemmän mitä minulla on antaa.
Tarinat ovat kullakin omansa, äänet, kuvat ja värit jokaisen ikiomia. Tämän hetkisessä tarinassani on odottava sävy. Tiedän, mille polulle astun seuraavaksi.
hocmomentum 