Mitä opin radiofestivaaleista 2016?

Kati Moreenissa 20.4.2016

Kuva @RadioMoreeni 20.4.2016

Radiofestivaalien juontajakilpailu pidettiin eilen 20.4.2016 Tampereella. Olin yksi kuudesta juontajafinaaliin päässeistä kilpailijoista. Hassua kyllä, kaikki finalistit olivat Voionmaan koulutuskeskuksesta. Kilpailuasetelmaa oli vaikea luoda oman, rakkaaksikin käyneen, porukan kesken. Tsemppasimme toisiamme jännityksen hetkellä. Yhteenkuuluvaisuuden tunne oli vahva ja kannatteleva.

Pohdimme yhdessä kanssaopiskelijoiden, ja yhden päivän ajan kanssakilpailijoiden kanssa, että mikä mahtaa olla syynä Voionmaan koulutuskeskuksen vahvaan edustukseen? Eikö muualta tule demoja kisaan? Ja jos ei, niin miksi? Onko markkinointi alan oppilaitoksille puutteellista? Kuka kisasta tietää? Ottavatko media-alan opettajat Voionmaan ulkopuolella kisan osaksi vuoden oppilastöitä?

Opiskelijoiden ohjaus puolinapakalla otteella kokeilemaan siipiään  ja saamaan palautetta alan tekijöiltä,  on hieno mahdollisuus kehittyä. Voihan olla, että oman opettajan huomautukset puhemaneereista tai tekniikan hiomisesta ovat kaikuneet lähes kuuroille korville tekemisen ja uuden oppimisen huumassa. Kun saman palautteen toistaa pari muutakin mediagurua, saattaa otsalohkossa kolahtaa kivuliaammin, ja kehittymiseen johtava ajatustyö alkaa.

Itse kisan formaatti oli osallistujaystävällinen.  Radio Moreenissa kisajärjestelyt hoidettiin ammattimaisen tehokkaasti juontajakilpailijoiden ajolistoja myöten. Hellän napakassa ohjauksessa jokainen hoiti juontovuoronsa ajallaan. Jälkeenpäin havaittiin, että jokainen näytti juontaneen aika omantyylisensä kisavartin. Itse emme oikeastaan tuttuudenkaan vuoksi osanneet sanoa, että kuka veisi voiton. Tuuletus siitä, että Voionmaalle tulee joka tapauksessa mainetta ja kunniaa, oli ylimpänä.

Itse juontojen jälkeen siirryttiin monitoimitalolle kuulemaan tulokset ja palautteet. Silloin jännitin paljon. Kuuntelin iloisena sitä, että sain rohkeasta äänenkäytöstäni hyvää palautetta. Ääneni on ollut koko kuluneen vuoden työn alla. Viime syksynä tämä nainen raakkui variksena puheopettajan miettiessä, että mikä ihme siinä on, kun välillä ääni soi ja useimmiten ei.  Samoin tuomaristo piti iloisesta naurustani sekä haastatteluun tekemistäni kysymyksistä. Kysymyksiin liittyvää kommenttia arvostan paljon. Se kertoo, että toimittajuus itsessä on kehittynyt eteenpäin.

Rakentavassa palautteessa mainittiin, että itse puheosuus oli radioon turhan runollista ja koukeroista. Kotijoukot sanoivat tämän selkokielellä: ” Sua pitää oikeesti kuunnella, että ymmärtää kaikki juttusi  yksityiskohdat ja vivahteet.”  Minua taidettiin tituleerata palautteessa satutädiksikin. Hmm… Satua juonnetut asiat eivät olleet, ei varsinkaan motivaatiojuttuni. Täti kyllä olen, jo pelkästään ikänikin puolesta. Tapani kirjoittaa, ja näköjään puhuakin, näyttää olevan varsin värikästä  juontajaksi. Tosin eräs opiskelijakaveri totesi juonnosta jälkikäteen, että ainahan sinä puhut noin. Tuota asiaa täytyy hieman pureskella, ja katsoa rauhassa mihin kuvailevan kielenkäytön kanssa jatkossa edetään. Voihan olla, että entisessä elämässäni tarvittu kapulakielisyys palautuu arkipuheeseen, kun muutan Voionmaan Tylypahkasta ensi viikolla ihmisten ilmoille.

Huolimatta jännityksestä, mahanpuruista ja  otsalohkoa rypistäneestä lisätyöstä pääsykoetehtävien keskellä painiessa, Radiofestivaali 2016 oli kannattava ja hieno kokemus. Porukan yhteishenki, hauska yhdessä tekeminen ja festivaaleista saadut uudet tuttavuudet ovat jälleen ainutkertaisuudessaan arvokaita kokemuksia elämän helminauhassa.

Kiitos, että sain olla mukana!

Motivaatiokirje

IMG_20160412_112627 1

Lähitulevaisuuteni on tällä hetkellä melko sumussa. Voionmaalla vietän enää kolme seuraavaa viikkoa. Sitten suuntaan työharjoitteluun Jyväskylään. Tässä hetkessä valmistaudun kisaamaan radiofestivaaleilla juontajakisassa ja tekemään omia viimeisiä Radio Palan lähetyksiä.

Haikeutta on olossa, ja keskittyminen rakoilee mielen myllertäessä jo kesässä ja ensi syksyssä.  Tahto jatkaa media-alan parissa on olemassa. Tuo tahto sai vielä heittäytymään yhteishakuruljanssiin mukaan. Kirjoitin erääseen paikkaan ennakkotehtävänä vaadittua motivaatiokirjettä. Nyt juuri tuota itselle kirjoitettua kirjettä pitää lukea uudelleen, jotta viimeisetkin puristukset tulevat tehtyä kunnialla loppuun. Hetki, jolloin luovuttaminen on lähimpänä, lienee yleensä juurikin hetki ennen ihmeen tapahtumista.

Siispä oma motivaatiokirjeeni luettavaksi, olkaa hyvä. Ihan vain kirje, ilman suuria huutomerkkejä ja kuohuttavia sanavalintoja. Teemana vain, että tahdon.

 ”Oppiminen on kuin puun kasvattamista taimesta kukoistukseen. Elämäni on sisältänyt vaiheen, jossa innokkaana maasta puskenut oppimistaimi sai rinnalleen kilpailevan juurivesan. Tämä vesa kasvoi nopeammin. Kasvu johti varmemmin ammattiin sekä toimeentuloon.

Tämä johti hetkeen, jolloin totesin, että kiltteydestä kasvanut verso ei pidä minua ravittuna henkisesti, ja pahimmillaan sairastuttaa fyysisesti.

Palasin alkuun. Etsin elämän mukanaan kantamasta rikkakasasta hennon taimen, ja suuntasin media-alalle niiden asioiden pariin, joita on puuttunut hektisyydellä kuorrutetusta elämästäni. Hain, ja pääsin vuodeksi Voionmaan koulutuskeskukseen radio- ja tv-toimittajaopiskelijaksi.

Halu kirjoittaa, vaikuttaa ympärillä olevaan ihmismassaan, into tutustua ilmiöihin, syihin ja seurauksiin on kasvanut vuoden aikana näläksi. Osaan, pystyn ja opin. Sitkeyttä minusta löytyy. Entinen elämässä eteenpäin kellunut osaakin ottaa ja tahtoa.

Tätä hentoa tainta tahdon ruokkia. Tahdon nähdä taimen varttuvan keski-ikäisen naisen mukana vankaksi puuksi. Tahdon opiskella lisää media-alaa, sillä tiedonpuun oksisto on vielä harvaa. Osaamisen lisääntymisen myötä tämä taimi kasvaa puuksi, jota entisen elämän kokemukset sopivasti lannoittavat.”

Nyt tämä on ääneen sanottu! Eikös silloin olla jo puolivälissä toteutumaa?

 

 

Kuka voisi tietää googlea paremmin?

Hupsista, sitä ei siis voikaan itse päättää milloin vanheneminen on todellisuutta. Oikeasti vanhenemme joka päivä, sekunti sekunnilta. Mieli ei vain seuraa kropan ruttuuntumista läheskään samalla vauhdilla.

Tänään tämä neito koki itsensä hetkisen todella vanhaksi. Menin opiskelupaikkakunnalla koulun osoittamalle lääkärille. Nuorisolääkärille. Lääkäri kuin lääkäri, ei siinä mitään. Selässä olevien luomien poisto onnistuu kyllä. Tutkittiin, pohdittiin ja uusittiin läjä reseptejä siinä sivussa.

Hämmentyneenä lääkäri totesi, että täällä nuorisolääkärin huoneessa ei nyt ole vanhenemisesta johtuvista vaivoista ollenkaan materiaalia. ”Selässäsi on  Verruca senilikset eli niin kutsutut  vanhuuden syylät. Hyvälaatuisia ja raaputtamalla poistettavia  eikä tikkejäkään tarvita. Ja itseasiassa kahden sijasta poistaisin näitä mieluusti kolme”, lääkäri jatkoi.

Hieno uutinen mokomien kutisevien ja murenevien pahkuroiden olemuksesta siis. Tajuntaan valui jokseenkin hitaasti, mutta varsin tukevasti, että kyseessä on erityisesti vanhenemiseen liittyvä asia. Perinnöllinenkin on mokoma. Taipumus pahkuroilla on lisääntyä ja täyttää kohteensa, joten lääkärin tekemästä rengasveitsellä raaputtelusta tullee loppuelämän satunnainen huvi.

Lääkärin tokaisu, että otetaan vielä tuosta jalastasi röntgenkuvat nivelrikon poissulkemiseksi, liittyen sitkeästi muutaman kuukauden matkassa kulkeneeseen polvivaivaan kruunasi tunnelman. Hiiskatti. Pitäisiköhän seuraavaksi katsoa googlesta vanhenemiseen liittyvät TOP10-sairauslistaukset. Jos mulla vaikka on mahdollisen alkavan dementian lisäksi lepra.  Kuka voisi tietää googlea paremmin.

 

 

Arki kolmin silmin

Teimme opiskelutyönä kolmen hengen voimin lyhyen kuvauksen arjestamme. Katselimme elämäämme, valitsimme, hylkäsimme ja kuvasimme. Koosteesta välittyy kolmen erilaisen naisen arkitarina. Elämän monimuotoisuus koottuna kuvareportaasiin. Arjen määritelmä ja toisaalta määrittelemättömyys korostuvat. Tässä hetkessä, juuri tänään, arki näyttäytyy näin.

Reportaasin tekeminen oli voimaannuttava kokemus. Vahvoja ja koskettavia keskusteluja käytiin työtä tehdessä. Ryhmäytymisen helppous, jokaisen tarve tehdä ja kokea, jättää oma kädenjälkensä, sai liikuttumaan. Läsnä reportaasissa on vahva tunne. Erilaisuus ja samanlaisuus.  Jokaisen oma ja arvokas arki.

Tänään näin arkeni itse, omin silmin. Tunsin kuvien tunteet. Arki tuntuu ja näyttää elämisen arvoiselta.  Kiitos Hedda Wikström ja Meri Suominen.

Kuvareportaasi: Arki kolmin silmin

Benjihyppyä rispaantuneella köydellä

Sitä voisi kuvailla benjihypyksi rispaantuneella köydellä tai soutamiseksi ilman airoja. Tunnetta, joka  ajoittain raskain ottein ravistaa sisuksia. ”Entä jos”-lause maistuu happamalta epävarmuudella kostutetuilla huulilla. Huolella määritelty minuus on hetkessä tallautunut murusiksi.

Haparoiva mieli  löytää itsestä otollisen kasvualustan. Sekava epävarmuuden tunne muhii ja möyhöttyy kipuilevassa sielussa.  Ruokkii itse itseään. Tunne kumpuaa ulos valtavina tyrskyinä, ja varmasti väärään aikaan.

Taivaita tavoitteleva itsevarmuus rapisee elämän mutkissa jossitteluksi. Analyyttisenä ihmisenä näkee yhä uusia vaihtoehtoja vaihtoehtojen perään. Negatiiviset, syyllisyydellä mustutetut ajatukset ropsahtavat kitkeränä mausteena valintojen soppaan. Mitkä ovat   oikeita ja mitkä vääriä valintoja? Millä mittarilla mitattuna juuri kulkemani polku on parempi toista? Tulisiko kuitenkin taloudellinen varmuus asettaa edelle kaikkea. Unohtaa kapinalliset ajatukset ja tyytyä. Oppii kai sitä hyväksymään tolansa.

On pelottavaa tarttua, ehkä jopa ensi kertaa elämässään, hetkeen kaksin käsin, ja tahtoa. Tahtoa tehdä itselle merkityksellisiä asioita.  Järjen pieni ääni kertoo turvallisten valintojen faktat. Muistuttaa siitä, että uusi on autuasta vain hetken. Kilttinä empii, luopuu ja turhautuu vuosi toisensa jälkeen. Kunnes tulee päivä, jolloin tarttuu soirottuneeseen köyteen. Toivoo sen kestävän edes rajuna rykäisevän taloudellisen ilmalennon ajan.

Ihmetellen seuraan nuorempia opiskelijoita, jotka suunnistavat nuoruuden ehdottomuudella päätöksestä toiseen.  Ensimmäisen vaihtoehdon ajauduttua umpikujaan, suunnataan pää pystyssä ja rinta rottingilla päin uusia tuulia.  Elämä näyttäytyy suurena ja kauniina. Omien voimien ehtymiselle ei uhrata ajatustakaan. Vieläköhän itse löytäisi saman ehdottomuuden ja tahtomisen? Suorittamisen ja yrittelyn sijaan päättää ja tekee. Luottaa siihen, että tarvittavat voimavarastot ovat olemassa.   Pysyy ensimmäisen köysihypyn jälkeen kurssissa ja jatkaa eteenpäin.

Photo@Nikinita2015_vene.jpg

Älä pakota minua ajattelemaan

Photo@Nikinita2015_äläÄlä pakota minua ajattelemaan. Miettimään milloin mitäkin otsa syvillä ryppyisillä uurteilla. Älä painosta ihmettelemään innottomasti asioita, joita en haluakaan tutkia syvemmin.  Haluan tehdä ajattelutyöni omassa tahdissani, ihan rauhassa, kuin Havukka-ahon ajattelija ikään.

Ajattelua lanseerataan muoti-ilmiöksi  milloin asiakaslähtöisenä ajatteluna, milloin  filosofisena pohdintana, ajoittain henkisenä mindfullnessina, jogistisina harjoituksina tai vaikkapa eliminointitehtävinä sudokun muodossa. Ajattelu lienee väline, jolla selvitetään asiaan liittyvät tarpeelliset aktiviteetit. Mahdollistetaan mahdollisimman yksinkertainen, mutta briljantti lopputulos.

Havainto siitä, että taidan  olla kellunut lastun tavoin vaiheesta toiseen ja vuodesta toiseen ilman suurempaa ajatusta, ei tunnu hyvältä. Olen mennä porhaltanut eteenpäin ilman selkeää tavoitetta ja omaa päätöstä siitä kuka ja mikä olen. Ilman omakohtaista asiakaslähtöistä ajattelua.

Sitkeys ei ole edes mediassa seksikäs puheenaihe. Luopuessani vakituisen työelämän mukaansa tuomasta  pakotetusta ajattelusta tulinko samalla kääntämään selkäni myös sitkeydelle?  Automaationa ojennetut tavoitteet ja itselle vain etäisesti merkitsevät  ulkoiset tarpeet eivät houkuta aivokapasiteetin innokkaaseen käyttöön.  Ei edes rahabonuksin. Oma halu selvittää ja ratkoa asioita saa tajunnanvirran irralliset ajatushattarat  pakkautumaan aivosolukoissa tiedostoiksi. Innostaa tonkimaan ja ihmettelemään. Oppimaan kaiken tarpeellisen, ja vähän tarpeetontakin, käsillä olevan mysteerin ratkaisemista auttamaan.

Tehdessäni nykyisin kovasti muodissa olevaa alanvaihdosta radio- ja tv-toimittajaksi, toteutin pikkutytöstä saakka itäneen haaveen. Halusin ihmetellä elämää,  ja kertoa kokemani tarinoina.  Halusin antaa ajattelulle mahdollisuuden lentää haukan lailla vapaana. Tarve oli päästä  hysteerisen tekemisen kaviouralta pois ja löytää mieltä kutkuttava sivutie. Mokoma kivikkoinen mutkapolku näyttää vaativan kulkijaltaan roppakaupalla myös sitkeyttä.

Epämukavuusalueella striimailua

Opiskelu teettää asioita. Nyt edessä oli alunalkujaan kuuden videopelin läpikäynti professionaalien opastuksella tai lähinnä pikkuvinkeillä ilman tarkempaa juonipaljastusta. Täytyy sanoa, että todellinen luonnonlahjakkuus piileskeli hetkessä kaukana pelipaikalta!

Huomennakin ehtii

Kännykän kello kilahtaa korvan vieressä. Ilmoittaa tylysti uniajan olevan tällä erää ohi. Vilkaisen kelloa ja valmistaudun kömpimään suloisen unisen lämpimästä pesästä viileään huoneeseen. Unista mieltä kaihertaa  hapuileva ajatus. Tänäänhän on vapaapäivä! Tyytyväisenä hymähtäen työnnän villasukkaiset jalkani takaisin peittokasan uumeniin ja suljen silmäni uudelleen.

Siitä on kauan, kun on pystynyt henkisesti antamaan itselle todellisen vapaapäivän. Ilman takaraivossa jomottavaa listaa tekemättömistä töistä ja muista välttämättömistä aktiviteeteista. Nyt, ihan keskellä kouluviikkoa, hetki omalle itselle tuntuu ylellisemmältä kuin moni luvalla ansaittu loma.

 Tekemättömät jutut ovat kyllä mielessä listattuna, ja tehtävää on enemmän kuin kenties annetussa ajassa ehtii tekemään. Huolimatta  tuon tiedostamisesta, ja kukkaron ammottavasta tyhjyydestä, olo on kevyt ja rento. Mañana-asenteen sisäistämiseen on mennyt vuosia. Henkinen hyväksyminen asioille, joille ei voi mitään juuri nyt tai niille, jotka iskevät tajuntaan pyörremyrskyn lailla, tulee hitaasti.

Ajatus toimii kerrankin, tai ehkä viimeinkin, ilman utuista verhoa. Kyky keskittyä on astetta parempi kuin menneinä suorittamisen vuosina. Parasta on kuitenkin se, että tekemättömät työt ovat paikallaan virtuaalisessa listassa. Niiden aika on levon jälkeen. Heti huomenna.

IMG_20160114_140437Tehtävää on ihmisen mittainen määrä. Asioita, joista tietää suoriutuvansa, kun vain aloittaa. Joskus on ollut niinkin, että tehtävää ja tarvitsijoita on ollut mittaamattomaksi jonoksi asti. Kyky jäsentää jonon aiheuttamaa kaaosta hämärtyy asteittain ja katoaa viimein vilkuttaen jättäen jäljelle vain päättömän suorittamisen. Näennäisen tehokkuuden rooliin en halua enää palata.

Annan hyvän olon levitä jäseniini. Otan ison kupin valkoista, suloisen lempeää teetä. Kaivan kutimet kassista ja istahdan opiskelijaboksin ainoaan nojatuoliin sukantekeleeni kanssa. Nyt ei ole kiire.

Jokaisen täytyy tuntea kuuluvansa ryhmään

Ihminen on laumaeläin. Jokaisen täytyy saada tuntea kuuluvansa johonkin porukkaan, edes hatarasti. Oma minuus määrittyy erilaisten ryhmien kautta. Voin raamittaa itseni lyhyesti tällä hetkellä määreillä  äiti, naimisissa, nainen, opiskelija ja  ratsastaja. Jokainen näistä sanoista herättää erilaisen tunteen ja tunnelman.

Tämä vuosi on yksi niistä harvoista vuosista, jolloin on ollut helppo hengittää mukana opiskelijajoukossa. Vanhempana, vain ”hivenen” nuoren aikuisuuden ylittäneenä, olen kuulunut joukkoon.  Jokaisella on opiskelun osalta samankaltainen tavoite oman ammattipätevyyden lisäämisestä. Se, mitä tulevaisuudessa itse kullekin tapahtuu, on suloisen samean usvan peitossa. Nyt on lupa vain olla osa porukkaa, kunhan hoitaa sovitut leiviskänsä.

Tämä syksy on opettanut  ihmisen erilaisuudesta ja hyväksymisestä melkoisesti. Jostain syystä tässä porukassa palaute tulee suoraan, välillä ihan pyytämättä ja yllättäenkin. Asiat puhutaan halki ilman viikkokausien torikokouksia kahvihuoneessa ja käytävillä. Harmitus ja ilo voivat näkyä ulospäin ilman pienintäkään pelkoa kasvojen menetyksestä, saati muiden ihmisten ajatuksista.

 Tahattomien, ja joskus jopa tarkoituksella tehtyjen, mokien päälle nauraa räkätetään itseroustauksen  hengessä. Epäonnistuminen on enemmänkin suotavaa kuin häpeä. Porukalla on jaettu herkullisia oppimisen ilon hetkiä vesissä silmin.

Tietyissä yhteisöissä oma minuus pienenee, ja olo on yksinäisempi kuin koskaan. Toisinaan taas ryhmään solahtaa sisään vaivattomasti, ja tunnelman kotoisuus ruokkii hyväksyntää kaipaavaa mieltä. Jotenkin toivoisi, että seuraavassa porukassa osaisi olla muuttumatta elämänhuiskeessa kyynistyneeksi arvostelijaksi.  Jos jaksaisi säilyttää hitusen tämän vuoden hengestä.  Näkisi mahdollisuuksia epäonnistumisen hetkenä, virnistäisi sattuneelle kurittomasti ja astelisi kaikesta huolimatta hitusen viisaampana eteenpäin.

group1

Juuret irrallaan- kuka ja mistä olen?

IMG_20151124_091110.jpg

Matkasin kohti Jyväskylää päästäkseni keskustelemaan tulevan kevään harjoittelupaikasta Radio Keski-Suomessa. Matkan varrella pysähdyin Jari -Pekassa. Yhtäkkiä, kesken auton tankkaamisen, tajuntaan iski keskisuomalaisuus. Ympärillä touhuavien ihmisten puheen nuotti, eleet ja tapa liikkua ovat puhdasta keskisuomalaisuutta aidoimmillaan.

Keskisuomalaisuus mielletään lähes murteettomaksi, liki hajuttomaksi ja mauttomaksi asiaksi. Silti, siinä tankatessani, tunnistin erilaisuuden eteläsuomalaiseen nuottiin. Kotoisan tuttuuden tunteen valuessa salakavalasti jäseniini huomasin kassalla maksaessani imeneeni puheeseeni vanhoja ja jo unohtuneita ilmaisuja.

Jyväskylään saapuessani soitin parkkihalleihin liittyvää lähitukea paikallisoppailta. Saadut ohjeet herättivät hämmennyksen mielessäni. Ajan saatossa kaupunki onkin elänyt omaa elämäänsä. Kadut muuttuneet kävelykaduiksi, vanhat liikkeet vaihtaneet paikkaa tai lopettaneet kokonaan ja parkkihallit ovat uusissa paikoissa.  Jyväskylän Lyseokin nököttää tyhjänä paikallaan. Orastava uudelleen löytymässä oleva keskisuomalaisuuteni sai saman tien rypyn nahkaansa.

Haastattelussa kyseltiin, että paljonko tunnen Keski-Suomea. Kerroin auliisti juureni Viitasaarella, Laukaassa ja lukiovuoteni Jyväskylässä. Silti kysymys siitä montako vuotta olen asunut etelässä, tuntui töksähtävän keskisuomalaisuudesta raukeassa mielessä.  S-kirjaimen pehmeys paljasti vierailla konnuilla vietetyt vuodet.

Palasin mielessäni ajatukseen: ”Siellä koti missä reppu”. Tarvitseeko itseä määrittää sen mukaan missä on sattunut syntymään? Saati missä on asunut nuoruusvuodet? Mainitut ovat joka tapauksessa asioita, joihin pieni lapsi ei voi itse vaikuttaa.

Mistä syntyy irrallisuuden tuntemus vieraalla uudella kotipaikkakunnalla? Entä outouden olotila  vanhalla mannulla tallustellessa? Liittyykö kotoisa olotila ja oma keskisuomalaisuus tuttuihin jo lapsuudessa imettyihin tunnelmiin ja asioihin?

Pengon sisintäni isolla rukkasella. Tämä vuosi opistolla, pienen pienessä soluasunnossa eläessä, tuntuu kotoisalta. Hämäläisyyttä en kuitenkaan voi sanoa kantavani. En, vaikka tämä on jo toinen kerta elämäni varrella, kun opiskelen Hämeessä.

On ollut iso työ laskea juuria etelään. Oma kasvu kirkkonummelaisuuteen on edelleen kesken. Klaanin uusi polvi sen sijaan on juurrutettu siihen vahvasti.  Tunnustan mielelläni olevani juuriltani keskisuomalainen. Kotoutuisiko, saati juurtuisiko,  sitä kuitenkaan sinnekään enää?

%d bloggaajaa tykkää tästä: