Multitaskauksesta täyteen pysähdykseen

Taannoin tuli istuttua autossa useamman sadan kilometrin matka. Olo oli melkoisen rento huolimatta siitä, että päivälle oli tulossa pituutta ja erilaisia vaiheita paljon.

Mieli harhaili keskeneräisissä ja päättymättömissä aiheissa ajokilometrien taittuessa. Välillä ajatuksia siivitti aiheesta ja melkoisesti aiheen vierestä rupattelu miehen kanssa.  Pohdittua tuli elämälle asetettua suuntaa ja syksyn uusia vaiheita. Yhtä mieltä olimme  siitä, että muutos on tehnyt kaikille hyvää, vaikkakin oma  opiskelu perheestä erillään on väistämättä tuonutkin arkeen ja viikonloppuihin lisähaasteita.

Kutoessani sukkaa siinä pelkääjän paikalla istuessani, havaitsin kutomistahtini olleen poikkeuksellisen verkkaista ja viipyilevää. Ihme, etteivät langat harhailleet samassa tahdissa ajatusten kevyen laukan kanssa. Ääneen totesin, että olenpa saanut niukasti aikaiseksi. On tullut neulottua  tässä ihan rauhassa.

Rauhaisa tunnelma on loistanut poissaolollaan omassa tekemisessäni jo pitkään. Moniajoa multitaskaten ja samalla vasemmalla kädellä uutta asiaa vatkaten on tullut toteutettua vuosi toisensa jälkeen. Koko elimistö on käynyt ylikierroksilla ja vasta unettomuuden hiivittyä varkain arkeen tuli pakollinen pysähdys.

Kuinka kummallista on tehdä asioita ihan rauhassa. Nautinnollisen viipyilevästi nauttia villalangan pehmeydestä sormien lomassa. Ihmetellä lankojen mehevää värivirtaa. Kuulla keskustelujen sanavirtamassasta todellisia sanoja ja antaa merkitysten upota tajuntaan.

Hektisyydellä on tullut piinattua itseä turhan monta vuotta.  Tahti ei ole ollut itselle sopiva, eikä mokomaa ole pystynyt näkemään saati ymmärtämään sinkoillessaan ympäri omaa universumiansa.

Ihmisenkokoisia asioita ihan rauhassa.  Mehevät värit sekä houkuttelevat tuoksut, voimakkaina ja vahvoina myllertävät tunteet, possunpunainen unisen opiskelijan yörytmi, hitaat hetket ja rauhallisena soljuva hengityksen tahti. Siitä on tämä syksy tehty.

Rauhassa_Photo© Katri Ojanen

 

Yritätkö vai teetkö tosissasi?

IMG_20151111_090557

Paluu vanhoihin muistoihin tuo silloin tällöin eteen viisauksia. Asioita tai oikeammin ajatuksen pehmeitä hipaisuja tavasta, jolla on halunnut viedä elämäänsä eteenpäin. Surullista on havaita, kuinka vähän ajatushaikuista on todellisuudessa muuttunut toiminnaksi.

Viimeisimpänä ajatuksena silmien eteen nousi jonkun viisaan lausahdus, että on deletoinut sanavarastostaan kokonaan sanan ”yritän” ja korvannut mokoman kokonaan sanalla ”teen”. Yksinkertaisuudessaan nerokas ajatuskulman muutos. Poistetaan epäonnistumisen mahdollisuus jo kättelyssä. Marssitaan eteenpäin vahvasti itseensä uskoen joka ikinen päivä. Helpommin näyttää olleen todettu kuin toteutettu.

Tekemisen ja asenteen tärkeys korostuu melkoisesti, kun hyppää uuden äärelle elämän kypsemmässä keskivaiheessa. Ei riitä, että yrittää tai että edes yrittää parhaansa. Pitää tehdä parasta! Parasta, mihin siinä ja juuri sillä hetkellä pystyy.  Tahto tehdä nousee asenteesta.

Asenne itseä ja omia tekemisiä kohtaan kimpoutuu kanssakulkijoiden silmistä ja suhtautumisesta jojon lailla takaisin. Peilikuvana näkyy oman tekemisen varmuus tahi epävarmuus. Ota paikkasi, tee omat rastisi ja opi! Ole paikalla, keskity ja kuuntele. Tee, älä kuluta muiden aikaa kyselemällä asioita, jotka juuri juurta jaksain selitettiin. Harjoittele, harjoittele, harjoittele.

Jos olet siellä missä sinun kuuluukin olla, halu tekemiseen tulee itsestään.

Kuumehorkkaisena ja yksin

Syksyn tautivyöry on saanut taas kiinni. Katselin jokapäiväistä muistojen historiaa naamakirjasta ja tajusin, että virukset ovat aikatauluttaneet hyökkäyksensä jo kuuden vuoden ajalta marraskuun puoliväliin. Melkoisen täsmällistä ja ärsyttävää. Pitääköhän ensi vuodeksi kirjata kalenteriin jo valmiiksi, ettei varaa tähän vuodenaikaan mitään tärkeää  tehtävää. Vetäytyy talviunille poteroon ja odottaa. Sairastuu sitä kuitenkin.

Viimeviikkoinen paluumatka opistolle tuntui raskaalta. Istuin autossa koko matkan penkinlämmitin täysillä ja palelin ytimiä myöten. Ihmetys olosta muuttui melkoisen pian kuumehorkkaiseksi tärinäksi. Oppitunnilla jaksoin olla vain hetken ja kanssaopiskelijoiden vahvan painostuksen jälkeen taivuin melkoisen helposti vaappumaan viikkokotini yksinäiselle laverille.

Houreisen olon keskellä mieleen pulpahti havainto, että jääkaapissa ei ole sapuskaa saati juotavaa. Lääkearsenaali on pääasiassa viikonloppukodissa. Yhtäkkiä viikkoisin viettämääni minimalistiseen elämään olisikin tarvittu aiemmassa elämässä hankittua materiaa. Tuplakappaleiden hankkiminen ei tuntunut ajatuksena järkevältä.

Opiston punkka piti sairastajaa tiukassa otteessaan muutaman päivän. Ruokaa oli toki tarjolla ruoka-aikoihin ruokalassa. Olo vaan oli sellainen, että vajaan sadan metrin matka ruokalaan oli lähes ylitsepääsemätön.  Koskaan ei ole tullut sairastettua ihan yhtä yksin. Aivan rauhassa peiton alla täristen, ilman ulkopuolisia vaatimuksia. Todellisella sairaslomalla. Hieman pelottavaa kaikessa rauhallisuudessaan.

Kummasti horkan keskellä kärvistellessä kämppäkaverin kainosti tarjoama apu tuntui suurelta asialta.  Piti ainoastaan ymmärtää, että apua saa pyytämällä ja vieläpä yllättäen pyytämättäkin. Riittää, että hyväksyy sen, ettei tarvitse olla liian vahva. Selviytyä yksin. Asiat tosiaankin järjestyvät, vaikka välillä vähän mutkan kautta.

IMG_20151027_205551

Alasti lauteilla

Photo© Katri Ojanen

Sauna, viina ja terva, siinä on komeasti suomalaisuuteen kuuluva setti kokonaisuudessaan. Kolme keskeistä hoitokeinoa parantajan pakissa.

Omassa saunassa on ihan erityistä upeutta. Se on käytettävissä milloin vain. Yksin tai koko klaanin voimalla tai kavereiden kanssa maailmanparannuspaikkana. Omassa saunassa voi toteuttaa ikiaikaisen puhdistumisriitin lisäksi mielenrauhaa.  Sopivaa ”fengshuita” voi tavoitella  vaikka saunajoogalla tahi asentamalla tarvittavat medialaitteistot seuraamaan viimeisintä lätkämatsia hikoillen samalla oikein olan takaa hengessä mukana. Lieneekö kukaan koskaan tutkinut tosissaan suomalaisen saunakulttuurin erilaisia variaatioita.

Muutto Ylisille tarkoitti kaiken muun muutoksen ohella oman saunaelämään tarkistamista. Omakotitalossa saunominen on vain mielialasta kiinni. Marssii saunalle, raivaa mokoman elämänjäljistä tyhjäksi, lämmittää, koristelee fiilistellen ja saunoa tärskäyttää ruhonsa putipuhtaaksi.

Keskisuomalaisessa saunakulttuurissa kasvaneena siirtyminen kertaviikkoiseen naisten yhteissaunaan pakotti siirtymään myös paikallisen kuntokeskuksen vakituiseksi sauna-asiakkaaksi. Saunaan on pakko päästä tavalla tai toisella. Ensimmäisellä yhteissaunakerralla puuttui pesuaineet ja hiusharja. Onpa joskus pyyhkeen virkaa toimittanut vastahikoiltu treenipaita. Huomautuksena itselle kirjattava, että vaihtovaatteetkin pitää muistaa kantaa mukana. Sujuvaa solahtamista pyjamaan heti saunan jälkeen ei olekaan mahdollista suorittaa. Treenikassi alkaa muistuttaa sisällöltään matkalaukkua.

 Silti yllättävän äkkiä huomaa löytäneensä uuden roolin saunaelämäänsä. Kuntokeskuksen lauteilla muiden liikunnassa juuri hetki aiemmin kaikkensa antaneiden kokolihaisten naisten keskellä on rentoa olla. Saa olla osana joukkoa, silti anonyymisti omana itsenään, osallistua keskusteluihin tai vain olla möyhöttyä hiljaa saunan lämmössä.

Keskustelun aiheiden kirjo lauteilla on koko elämän levyinen. Sitä asettaa mielessänsä hiljakseen oman elämänsä palasia järjestykseen ihan erilaisella asenteella. Jokaisella saunojalla on karmansa kannettavanaan.  Jokaisen saunakerran jälkeen olo on rauhallinen. Rentouttava puhdistautumisriitti on jälleen tehnyt taikansa.

Epäröinti laskeutunut painavana mieleen

Mikrofoni

Jotkut kutsuvat tilaa ”valkoisen paperin” -syndroomaksi. Osuvampi sanonta radiotoimittajaopiskelijan kohdalla lienee ”mykän mikin” -tauti. Epäröinti oppimiskyvystä ja riittävästä luovuudesta on laskeutunut painavana mielen perukoille.

Alun huuma on vaihtunut arjen taaperrukseen. Tekemisestä pitäisi löytyä päivä päivältä enemmän osaamista. Vaan kun ei löydy. Ajatus takkuaa ja puheenaiheet piilottelevat aivokuorikon takalaitamilla suostumatta pukeutumaan sanoiksi.

Ensimmäistä kertaa ajomatka opistolle on pitkä. Mielessä myllertävät arkiset vaatimukset toisaalla, toisessa elämässä. Radiopuheen sujuva tuottaminen tulevan viikon tekemisissä tuntuu mahdottomalta. Olisi helpompi paeta tuntematonta tuttuun tekemiseen. Palata mukavuusalueelle, rutiineihin.

Tuntuu vapauttavalta, kun huomaa kanssaopiskelijoiden painivan samojen haasteiden äärellä. Kaipaavan tekemiseen rutiineja, osaamista ja lisäoppia. Huomaan, etten osaakaan pyytää apua niin usein kuin sitä tarvitsisin. Yritän, erehdyn ja toivon vaivaantuneena, että epäonnistumiset unohdetaan vähin äänin.

Tosin täällä opetustapa on vanha ja ärsyttävyydessään tuttu  ”kantapää”-metodi.   Jokainen virhe on oppimisen mahdollisuus. Koetan ulkoisesti nöyränä ottaa vastaan annetun palautteen ja hammasta purren kirjoitan uutissähkettä yhä uudestaan. Jokaisella oikolukukerralla löytyy aina uusia tapoja sanoa asia, toinen mahdollinen kärkiajatus. Jokaisella kanssaopiskelijalla on samasta aiheesta ja samoista materiaalista omansalainen teksti. Onko tässäkään asiassa yhtä oikeaa totuutta loppujen lopuksi?

Ikä ja jonkinlainen työhistoria ovat kummasti lisänneet istumalihasten kestävyyttä hankalienkin asioiden äärellä. Tämä viikko mennään luovuuden sijaan juuri mainituilla lihaksilla, tukevasti. Lopputulos ei välttämättä ole täydellinen. Josko olisi kuitenkin riittävä.

Omakotikolosta kimppakämppään

Saatuani opiskelupaikan toiselta paikkakunnalta, täytyi arkipäivien asuminen miettiä täysin uudelta vinkkeliltä. Arjen raharealiteetit ohjasivat varsin tiukalla otteella tulevan opiskelijan asumismuodon valintaa. Vuosien keskituloisesta omakotiasumisesta matka kävi suvereenisti hämmästellen opiston asuntolaan. Opiston yksiössä naisenergia pursuaa oikein kolmella sydämellä. Niin, täällä jaetaan konkreettisesti koko elämä. Sopeudu tai kiristele hampaitasi.

WP_20140420_005Perheellisenä on työn myötä tullut juurruttua Etelä-Suomeen. Perhekoon kasvettua virallisten kriteerien mukaan suurperheeksi, ainoa järkevä vaihtoehto asunnoksi oli  kohtuuhintainen omakotikolo omenapuineen.  Kohtuuhintaisuus tarkoitti monelta osin pysähtymistä ja osittain myös elämän suolana olleiden muunlaisten intohimojen siirtämistä jonnekin tulevaisuuteen. Aamuruuhkassa istuskellessa ja päivän työlistaa läpikäydessä mielen perukoilla kiemurteli ajatuksenpoikanen kaiken mielekkyydestä.  ”Tietääpä, että miksi oikein työssä käy”, mantran tavoin huulille asti kirpoava manaus jokaisen laskunmaksukerran yhteydessä sai ponnistamaan vuoden toisensa jälkeen eteenpäin. Nomadin ajatusmatkailu pihan riippukeinussa jäi useimmiten vain haaveeksi.

IMG_20150820_204257Pienen pieni opiskelijayksiö, menneiden vuosikymmenten rakennustaiteen helmi kylpyhuoneen muovipinnoitteineen, tuntuu yllättävästi kodikkaalta. Ihan oma tila ja ihan omat tarpeellisimmat tavarat mukana. Ei arjen vaatimuksia, lupa olla ja keskittyä ihan täysillä omaan tekemiseen. Outoa ja juovuttavaa. Materian merkitys elämässä laskeutuu ihan erilaiselle tasolle. Paikallensa. Olemiseen ei tarvitakaan Arabian astiastoa, viini maistuu muovimukistakin hyvässä seurassa.

Viikonloput täyttyvät äitiyden roolisuorituksista pyykkivuorineen, itsehankituista harrastuksista, ruoanlaitosta. Arjesta. Koko elämänrytmi kääntyneenä kerralla päälaelleen. Kuinka omituista on astua opiskelijan huolettomista saappaista viikonloppuisin senhetkisen elämän käsikirjoitusta noudattamaan. Pieni alitajuntainen aprikointi aivosopukoissa,  kuinka kaikki yhdistetään, kun opiskeluvuosi on ohi. Paluu vanhaan kaavaan ei tunnu luontevalta.

Itsekriittisyys boosterina

Raastava ja kalvava tunne siitä, että kelpaako tämäkään. Olenko tehnyt asiat riittävän hyvin  vai puuttuuko vielä jotakin. Suoritinko sittenkään edes sinnepäinkään. Ymmärsinkö edes annettua tehtävää. Miksei mielessä vilkahda ainuttakaan ratkaisua yhtäkkisesti lonkalta heitettyyn kysymykseen.

En millään selviydy näistä kaikista juuri nyt meneillään olevista asioista ajoissa. En pysty, luovutan jo ajatuksissani ja pakenen piiloon suloisenlämpimän peiton alle, turvaan. Tahdon vain olla, en  halua antaa itsestäni enää yhtään riittämätöntä pisaraa kenellekään. Häpeän tunne siitä, että ei kykene täyttämään lupauksia ja odotusarvoja, valtaa mielensopukat myrkyn lailla.

IMG_20151003_155520Taipumus tunnollisuuteen ja itsekritiikkiin ovat olleet luonteessa vahvana perusominaisuutena lapsesta asti. Kuinka sitten on tullut eläneeksi sellaisessa ympäristössä valtaosan elämästään, jossa mainitut ominaisuudet ovat lähinnä kirosana. Tehtyjen tehtävien suoritus ei ole mokomasta hidastunut, lähinnä karheana ja hankausta aiheuttavana sivuvaikutuksena on ollut stressitasojen tarpeeton nousu.

Kuinka vaikeaa onkaan nähdä, että ei tarvitse olla ihmistä suurempi. Monesta asiasta riittää se, että tekee parhaansa voimavarojen ja käytettävissä olevan ajan puitteissa.  Entäpä, kun asiat ovat tärkeydessään samalla tasolla, yhtä kiireisiä, luovutettava omista käsistä likipitäen yhtä aikaa? Kun priorisointi ei omin voimin onnistukaan.

On vain pakko valita, ottaa vastaan pettymyksen suolainen turhautuminen sekä häpeän että stressin tunteet. On opittava kylmästi antamaan tilaa ei-sanalle, muutettava EI sanasta toiminnaksi.

Kun vielä oppisi olemaan itselle armollinen, käyttämään mainioita ominaisuuksia sopivassa määrin buustereina kohti parempaa suoritusta. Voimaantua tekemisen hullaannuttavasta tunteesta. Todeta itselleen ihan rohkeasti, että tähän pystyin ja enempää ei tarvitse. On opittava pyytämään tukea ja jaettava rohkeasti tekemisen mahdollisuuksia ympäristöön. Jos  kuormaa ei yrityksestä huolimatta pysty jakamaan, on työnnettävä tiukkoja aikatauluja rohkeasti härkäpäisellä voimalla eteenpäin. Poimittava helmien seasta kenties ne harmaampina hohtavat ja eniten stressimurhetta aiheuttavat rastit.  Vielä kun lopulta antaisi itselle aikaa palautua tehdystä puserruksesta pienen hetken…

Kuinka voimaannuttavaa on viimein löytää itsensä ympäristöstä, jossa saa olla oma itsensä. Olla oma itsekriittinen  ja tunnollinen minänsä. Huomata, että aiemmin harmaita hiuksia aiheuttaneet luonteenpiirteet ovatkin ympäristössä vallitsevana ominaisuutena. Enää tarvitsee vain kouluttaa vikuroiva valjakko työkäyttöön ja vapautua suorittamisen ikeestä.

Motivaatio

Mistä kumpuaa motivaatio? Halu olla paikalla, läsnä henkisesti ja fyysisesti. Heittäytyä tekemisen huumaavaan virtaan sitoutuen.

 ”Jospa onkin niin, että elän vain kerran”, lauletaan Neljän ruusun klassikkohitissä. Nyt ympärillämme on menossa vahva hetkessä elämisen mantra ja kulttuuri. Onko epämuodikasta olla harkitseva ja tehdä elämän pelisiirrot rauhassa miettien. Huomioiden ympärillä tilanteen ja sidosryhmät. Milloin on oikea aika itsekkyydelle ja tälle hetkelle?

Tekeminen, jossa oma minä on jatkuvasti henkisesti epämukavuusalueella, huolimatta siitä, että taidollisesti asiat ja faktat ovatkin jotakuinkin hallinnassa, muuttuu hyvästä yrityksestä huolimatta tarpomiseksi ja voimia kuluttavaksi  ennen pitkää. Akkujen tyhjennyttyä ei kykene näkemään uutta elämänpolkua, vaikka polun mutkassa kompastuisi. Tarvitaan liki maanjäristyksen kaltainen herätys, ennen kuin reitti ulos paljastuu usvan seasta.

Havainto, että ennen pienetkin ajomatkat tuntuivat lähes ylivoimaisilta. Nyt pikkuvolkkarin harmaa nokka kaartaa viikoittain hyvällä nopeudella kohti Voionmaata. Välillä reissu Etelä-Suomen ja Hämeen reissu heitetään parikin kertaa viikossa. Silmäluomista on saanut varisteltua unihiekat huolimatta ajopäivien aikaisista aamuherätyksistä. Minähän olen aina ollut huono ajamaan pitkiä matkoja… Vai miten se olikaan?

IMG_20150924_142749Tahto oppia on vahva ja tällä hetkellä lähinnä puree hammasta ylimääräisten vapaapäivien osuessa viikolle. Kun ylimääräinen stressi on tekemisestä kaukana, löytyy motivaatio tekemiseen mielen sopukoista.  Tunnetta on makusteltava, mussuteltava ja ihmeteltävä. Nautinto hulvahtaa syvälle koko vartaloon siitä, että vielä löytyy vahvaa halua tarttua uusiin täysin vanhasta tekemisestä eroaviin asioihin.  Hämmentyneenä huomaa jopa ärsyyntyvänsä kaikista mutkista, jotka estävät ja hidastavat paneutumista uuteen.  Voisi varmaan todeta, että nyt nauttii aivan kuin saisi  huumetta suoneen, vieroitusoireita on havaittavissa  puutetilanteessa ja vahvasti.

Opeteltavaa on siinä, että nyt ei tarvitse suorittaa kuin itselle.  Voi hyvällä omalla tunnolla pitää vapaapäivistäkin kiinni ja tehdä niitä asioita, jotka voimaannuttavat ja tuntuvat juuri siihen hetkeen sopivilta. Mieltä juovuttaa tunne, että edessä on ihmisenkokoisia asioita ja se mitä juuri tekee riittää.

Repäise itsesi irti

Vain itseänsä voi muuttaa  epätyydyttävässä toimintakuviossa. Sen tajuamiseen on mennyt suhteettoman monta vuotta. Monta pitkää vuotta, jolloin päivät tuntuivat suurelta osin selviämiseltä rastista toiseen.

Hyvät ja kauniit hetket laimentuivat vetiseksi kurriksi tai pahimmillaan  piimivät happamaksi ennen kuin edes ehtivät antaa oikeaa täyteläistä elämänmakuista aromia. Elämän värit ympärillä haalistuivat, keittiön pöydällä olevasta syksyn punaposkisesta omenasta  tuijotti vastaan vain häiriöstä kiukkuinen toukka.

Matkan varrella kohdatut ihmiset tutustuivat vain puoliksi paikalla olleeseen ihmisen kuoreen. Todellinen kohtaaminen, sellainen, joka oikeasti koskettaa sisintä niin, että tuntee tulleensa kuulluksi ja nähdyksi… se jäi harvoihin loman jälkeisiin tolkun hetkiin.

Vauhti pitää otteessaan, muutoksen tarpeen näkeminen saati sisäistäminen ei onnistu ellei hiljennä ja kuuntele sisintään.  Kuinka vaikeaa on tunnistaa vuosien suorittamisen jälkeen yhden yhtä omaa toivetta tai halua. Sitä pitää oikein kielenpäällä makustella ja tunnustella. Sitä, kun ensimmäisen kerran sanoo vielä epävarmalla äänellä sanat, ”Minä haluan!”. Antaa sanojen toisto toistolta  kasvaa yhdeksi ajatuksen kanssa ja resonoida vartalon syvimmissä sopukoissa. Ajatuksen voimaannuttua sanojen mahdista, on tekojen aika lähempänä kuin koskaan.

Piti repäistä itsensä irti.  Katsoa yltiöpäisesti, mitä elämällä on tarjottavana muutoksen jälkeen. Ratkaisun hetkellä epävarmuus ja kyseenalaistaminen saivat lähes turvautumaan vanhaan hyväksi havaittuun ja tutuksi tulleeseen toimintamalliin. Tutinasta ja peloista huolimatta  asennoksi tiukka etukeno ja sittenkin lasketellen uusi kumparemäki.

Laskun jälkeen ennalta  pelottavan lamaannuttavalta tuntuneet ratkaisut näyttäytyivät uusilla tavoilla.  Jokapäiväinen elämä on tyystin erilaisessa järjestyksessä. Joka päivä on haettava uusia tapoja tehdä  perusasiat. Jokaisessa päivässä on väri ja uudet kujeet. Elämän maku.

IMG_20150901_153112

Karmit kaulassa

IMG_20150914_165936Vatsanpohjaa poltti ja kipristeli jo vuorokausi ennakkoon. Kaikki mahdolliset rentoutusmenetelmät viuhuivat pääkopassa. Yksikään niistä ei tarttunut tajuntaan siinä mittakaavassa, että siitä olisi ollut merkittävästi apua. Nainen oli kipsissä ja pahasti.

Tajuntaan koetti päästä ajatus siitä, että jokainen kanssaopiskelija on vuorollaan samassa piinapenkissä. Koko luokka kuuntelee tekeleesi ja suoritustasi arvioidaan teknisesti. Puhettakin pitäisi irrota, mieluummin jostakin sellaisesta aiheesta, jota joku viitsii kuunnella enemmän kuin viisi sekuntia. Muista, että olet kiinnostava ja omaperäinen. Lihota juttuja olematta kalavaleiden kuningatar… Ja ne alatyyliset, niille paikka on jossain muussa mediassa, puhumattakaan muista tautologisista toistoista. Unohda ne tai etenet ”häpeän saarella” koko pitkän matkan alusta loppuun heti ensiesiintymisellä. Tämä on sinun ensimmäinen suora lähetyksesi, vaikkakin rajatulle kohdeyleisölle.

Uni ei liiemmin viihtynyt silmässä edeltävänä yönä. Itsekriittinen minä kävi taistoa luovan hullun kanssa liiankin tasaväkisesti.  Ohjaava opettaja rohkaisi ja ruoski yhtä lailla. Saattoi ruoskinnallaan saada pienen kapinapoikasen heräämään vanhan vastarannan kiisken sydänalassa. Täällä ei anneta palautetta kuin asiasta. Hyvistä hetkistä ja niistä kehityskohteista. Lätinät sikseen. Ota vastaan ja omaksu. Jollet pysty käsittelemään asiallista palautetta, pystytkö tulevaisuudessa vastaanottamaan  tulevia kuulijoitasi ja heidän sanomaansa?

Edellisen suoran aikana alkanut mystinen palohälyttimen kaltainen ääni kesken lähetyksen, sai yllättäen liki patologiseksi päässeen jännityksen murtumaan ja naisen  tarttumaan työhön. Nopea mielikuvaharjoitus mikserin liukujen asennoista. Niistä samoista, joiden kanssa sormet olivat sotkeentuneet illan pimeinä treenitunteina radiotalossa,  ja saaneet itseluottamuksen painumaan reilusti pakkasen puolelle.

Tällä kertaa maltoin. Istuin tuolille, vaikka jalat loivat epätahtista rytmiä pöydän alla ja imin voimaa uutistenlukijakseni uhrautuneesta toverista. Lähetys alkoi, sormet alkoivat pikkuhiljaa totella käskyjä. Liu’ut nytkähtelivät suuntiinsa ja kielenkannat virittyivät puhetaajuudelle.  Miten juovuttava hetki. Maistiainen siitä, mitä työ voisi olla. Rinnassa kasvoi pakahduttava tyytyväisyys siitä, että tällä kertaa maltoin. En antanut itselleni lupaa paeta studion ovenkarmit kaulassa, vaan istuin ja hoidin homman kotiin. Tuotoksen taso oli eka kerraksi varsin kelvollinen saadun palautteen perusteella.

Olo elämäni ensimmäisen suoran jälkeen oli kuin maratonin juosseella. Endorfiinihumalassa tukevasti ja samalla pohjattoman onnellisen väsynyt. Se mikä on jännittävää, on kuunnella myöhemmin opintojen jo edettyä juuri tämä tekele uudestaan, ihan itse. Muistaa koko tunteiden sekametelisoppa ja tyytyväisyys siitä, että tähän minä pystyin.   Kenties sitten on jo havaittavissa sekin, mihin on tällä matkalla ensimmäisen jälkeen edennyt.

%d bloggaajaa tykkää tästä: