Voionmaan Tylypahka

IMG_20150910_083259Tätä paikkaa voisi todellakin kutsua Tylypahkaksi. Eräs opettajista totesi, että hänestä paikalta puuttuu vain lajitteluhattu, kun toimittajat vahvistivat lopullisia opintosuuntausvalintojaan muutama viikko sitten.

Valintamahdollisuus kesken aloitetun opiskelun tuo mielenkiintoisen lisämausteen ja aloittaa väistämättä ”entä jos” -ajatusleikin. Uteliaana ja oppimisesta motivoituvana ihmisenä haluaisi tehdä kaiken ja osallistua mahdollisimman moneen asiaan, kuinkas muuten. Ehkä mittariin tulleet ajokilometrit ja ikälisät ovat kuitenkin sopivana jarruna ja tällä kertaa pääpaino tämän kuluvan vuoden osalta on radio- ja tv-toimittajaopinnoissa. Opiskeluprojekteilta ylimenevä aika kulunee kirjoitellessa ja urheillessa.

Katsahtaessaan pihalle kesken päivän ei voi välttyä havainnolta, että täällä vilistää melko erinäköistä  ja hieman eri asemoinnilla toimivaa porukkaa ympäriinsä verrattuna vaikka keski-ikäisen naisenpuolikkaan perusarkeen. Liike jatkuu liki yöt läpeensä. Jokunen yön pimein tunti saattaa olla täysin hiljaista, jolleivat sitten valokuvaajat satu kuvaamaan tähdenlentoja juuri silloin.

Radioväen tunnistaa kenttälähetysnauhureista ja korvilla keikkuvista luureista tai siitä, että väki koettaa ajastaa juttujaan sopiviksi keinolla millä hyvänsä. Kulkevat pihamaalla, koulun ympäristössä tai radiotalolla sekuntikellon kanssa itsekseen ääneen puhuen ja lähetystunnin rotaatiokelloa kiivaasti viime hetkellä muokaten. Katse ja jutut harhailevat siihen saakka, kunnes studion oven vieressä palaa punainen merkkivalo lähetyksen merkiksi. Tässä vaiheessa alkaa tulevaisuuden moottoriturpa toteuttaa elämänsä paloa ja kotelosta kuoriutuu ihan oikea wannabe-radioperhonen.

Toimittajat jahtaavat  sopivia uhreja  haastattelua jos toistakin varten. Erilaista kulmaa ja toteutusta haetaan vimmaisella otteella  ja taistellaan näppäimistö sauhuten deadlinen venymättömässä puristuksessa.

Hellänmaagisesta otteestaan tiedetyt valokuvaajat taas saavat kaikki tuntemaan itsensä oman elämänsä supermalleiksi.  Tuhruisimmaksikin maalatusta naamasta saadaan aikaiseksi Voguen kansikuva-ainesta. Pikselimössöiset kuvat  muuttuvat kuvataiteeksi eriskummallisilla tekniikoilla.

Jokaisessa opinahjossa on aina tiukkakuntoinen urheiluporukka. Näyttelijät kokoontuvat aamuiselle lenkilleen säännöllisesti ja muuttuvat viikko viikolta tiukkalihaisemmiksi toteuttaessaan lihaskunto-ohjelmaansa.  Pusikot raikaavat reippaasta laulusta tai ääntelystä ryhmän eläytyessä tunneilmaisun eri osa-alueille. Itkua, naurua, iloa, surua, rietasta ja antautuvaa intohimoa… koko elämä tuntuu olevan opinto-ohjelmassa.

Elokuvaväki taasen etsii jatkuvasti uutta suurta synopsista. Kuvausryhmät valloittavat opiston kulman toisensa jälkeen ja kamera käy. Näyttelijöitä lukuun ottamatta muu asujaimisto väistelee hiipien pois paikalta ja tottelee tiukkana kajahtavaa hiljaisuus -komentoa. Tiedä mitä kaikkea seuraakaan, jos tuhoaa juuri sen oikean otoksen.

Väistämättä ympärillä olevaa luovuutta ja ideoita pursuavaa joukkiota katsellessa herää ajatus siitä, että kuinka ihmeessä itse kuuluu joukkoon? Kuinka on tullut valituksi ja hyväksytyksi. Lajitelluksi oikeaan tupaan. Olo on silti hyvä ja levollinen. Ensimmäistä kertaa elämässään ei joudu pidättelemään itseään, vaan saa olla rehevästi sitä mitä on. Se on juovuttavaa.

Joka päivä uusi ”eka” kerta

IMG_20150831_125838

Ajatus havahdutti ja pysäytti. Tänä syksynä tähän mennessä jokainen uusi päivä on ollut  ainutkertainen ensimmäinen kerta jollakin elämän osa-alueella.  Aamulla herätessä ei ole välttämättä päivän kulusta kuin kevyt raami olemassa, useimmiten ei sitäkään. Ja täällä erityisesti, kuten elämässä yleensäkin, asioilla pakkaa olemaan aivan oma kulkusuuntansa suhteessa suunnitelmiin.

Syksyn aikana eteen tulleet uudet asiat ovat olleet käsiteltäviä, ihmisenkokoisia ja aisteja kutkuttavia.  Opiskelu on vaatinut luovaan ajatusvirtaan heittäytymistä aivan eri tavalla kuin aiempi elämä. Kenttä-äänityksiä harjoitellessa  löysi itsensä ravistamassa puiden lehtiä, heittelemässä toinen toistaan isompia kiviä järven pintaan ja metsästämästä tarpeeksi uhrautuvaista kanssaopiskelijaa kainalopierudemoon. Kummallista heimohyminää on saatu aikaiseksi ääniharjoituksissa muminoimalla ja itsestä on kuoriutunut  suorituspaineisesta itsekriittisestä minästä huolimatta  heimon hyminäharjoituksia vetävä seremoniapäällikkö.

Liikunta, joka on kutistunut aiemmassa elämässä pääasiassa heponassun liikutukseen, on syksyn aikana noussut uuteen rooliin. Kun yhtäkkiä on perheestä erillään toisella paikkakunnalla, niin iltaisin on opiskeluprojektien jälkeen melkoisesti aikaa ihmetellä elämää. Vanha minuuttiaikataulutus purkautui yhdellä paikkakuntasiirrolla ja vieroitusoireet tahtimuutoksesta ovat selkeitä.

Turhautunutta vapaata energiaa on saanut hyvin purettua paikallisen kuntokeskuksen tuntivalikoimaa tunti kerrallaan läpikäydessä. Uusia lajeja, joihin voisi tutustua enemmänkin on löytynyt jokunen. Muutama toki niitäkin on tullut vastaan, jossa on joutunut miettimään mielessään lähinnä mantraa, että tämä kipu on vain hyvästä ja luovuttamalla ei mennä perille. Jokseenkin kasvattavaa löytää itsestään selkeitä kapinallisia ajatuksia, kun on totaalisen väärässä paikassa vääntyneenä mystiseen asentoon hikikarpaloiden muodostaessa lammikkoa ympärille.  Motoriikan monivammaiseksi huomaa tituleeraavansa itseään yhä useammin, kun muu liikkuva ryhmä  vaappuu jumppasalia aivan toiseen suuntaan itseen nähden ja totta kai eri tahdissa, eri jalalla ja kädet ihan oudonlaista aaltoliikettä heiluen.

Kun on painunut  riittävän syvälle vanhan elämän kaviouralle, ei uuden päivän odotus saa mieltä virittymään kevyelle ja vastaanottavaisen rennolle ololle millään. Aamuun puskee otsalohko etukenossa, kalenteria ja kelloa vilkuillen sekä henkisesti  jo kovasti targetista myöhästyneenä.  Arjen eka kerrat ovat tulleet ammutuksi alas lennosta ennen kuin kokemukset ovat ehtineet tajuntaan edes rekisteröityä. Pahimmillaan kaikki uusi on lyönyt vain ryhtiä kumarammaksi.

Ole läsnä, tartu hetkeen, avoin mieli… Kauniita sanoja kaikki  ja  vaativat toteuttajaltaan heräämisen. Havahtuminen hetkeen sai ekakertalaisessa aikaan valtavan elämänmuutoksen tarpeen. Matka, jonka olisi suonut alkavan jo aiemmin, on nyt alkumetreillä. Huominen on vielä sumuisen usvan peitossa. Huomiseen ei ole kiire.

Rennosti ja helposti

IMG-20150903-WA0000

Kuvassa menossa linkissä esitetty harjoite.

Sinulla on jännä ääni, ihan lupaavaa radioainesta. Sanat, joita hellin sisimmässäni kuluneen kesän loppupuolella. Sanat, joilla oli kuulijalleen monella tapaa suurempi merkitys kuin kenties sanojallensa. Ääni on iso osa persoonallisuutta. Joka ikinen kerta, kun oman äänensä on kuullut äänitettynä tai videoituna, itsensä ulkopuolelta, kokemus on ollut lähellä häpeää. Täällä omaa ääntä on opittava ajattelemaan työvälineenä.

Sorsasopraanoksi tai huonoimpina päivinä viskibassoksi, valitettavasti ilman viskiä, muuttunut ääni on kulkenut tähän saakka elämässä lähinnä vain mukana.  Ääneen on ehtinyt tottua ja välillä  tuskastua äänentuoton muuttuessa vaivalloiseksi kähinäksi, jolle sopivampaa ulostuloestradia on povattu lähinnä öisistä kähinäpuheluista alan palveluntarjoajalla…ehkä näillä kymmenillä olevan kanalinnun on kuitenkin koetettava tehdä toimeentulonsa käyttämällä äänihuuliaan.

Radio-opintoihin kuuluu puheentuottamisen harjoittelua ja vielä terveen äänen huoltamista.  Hengittämistä, muminointia ja pilliharjoituksia. Onneksi!  Voi kummaa, tästä naisesta löytyy kuin löytyykin soinnillinen ääni, ihan ilman rahinoita. Houkutellessa vokologin ammattitaitoisessa ohjauksessa helppoa rentoa matalaa ääntä  ulos äänihuulilta kerta toisensa jälkeen, onnistuminen saa aikaan ensin ilon pyrskähdyksen ja sitten silmiin nousee äkisti kyyneleet.

Kesken resonanssiharjoituksien mieleen värähteli ajatuksia elämän eri vaiheista. Oivallus siitä, etten aina ole ollut näin raakku. Muistin, että istuin lukemassa lapsille Harry Potterit iltasaduksi äänen väsymättä kertaakaan.  Jatkoa iltasaduille isompien poikien kasvettua seurasi muun muassa Timo Parvelan Ella-kirjoista. Niitä pikkutytöt kuuntelivat hartaasti. Loppujen lopuksi taisimme olla koko perhe aina iltasatuaikaan paikalla. Isommatkin leipää voitelemassa.

On hämmentävää, miten moneen asiaan alituinen kiire ja stressaantunut olotila vaikuttavat.  Hengittäminen käy työlääksi ja pinnalliseksi, uni on katkonaista ja pulssi nopeaa. Ryhti vajoaa kasaan ja nielu on sen tuntuinen, että flunssa alkaa justiinsa.  Olo on jatkuvasti kuin pingispallolla mestaruusottelussa. Äänen häviämistä ei cocktailissa edes huomaa. Sitä vain käheytyy pikku hiljaa vuosi vuodelta lisää. Syynä pitää milloin hometta… tai allergiaa. Tai ehkäpä jotain sopimatonta ruoka-ainetta.

Kun on ollut hetken stressaavista asioista irti, hengittänyt syvään, hivenen rentoutunut ja opastuksessa tehnyt oikeat äänijumppaliikkeet, löytyy naisesta yllättäen ääni. Ääni, joka muistuttaa etäisesti aiempaa raakkua ollen kuitenkin erilainen, vahvempi ja kirkkaampi. Ääni, johon joutuu tutustumaan kokonaan uudelleen. Ihmettelemään itseksensä äänen suusta soljumisen vaivattomuutta. Hengitys ja ryhtikin ovat eri mallilla. Pituuteen on palannut kadonnut puoli senttiä mittaa.

Ihan oma ääni. Jo sen vuoksi matkalle kannatti lähteä.

Liian kiltti

 

WP_20150606_033Kiltteys on seurannut jalanjäljissä kuin varjo. Joskus toivoi, että olisi kuin Peter Pan ja hukkaisi varjon. Pysyvästi. Jäisi Mikä-Mikä-Maahan ja osaisi olla kuin Helinä Keiju, Peter tai kuin itse Kapteeni Koukku.

Kiltin ihmisen elämässä kasvetaan aikuiseksi ja otetaan vastuun helmasta kiinni. Unohdetaan hulluttelu ja leikkiminen. Jälkikasvun kanssa puuhaillaan järkeviä. Tosiasiassa ilman perimässä opittua ”vie mennessäsi, tuo tullessasi” -puuhailua, moni arkinen välttämätön askare olisi jäänyt hoitamatta kokonaan.

Työelämässä liian kiltti tulee paikalle ajoissa. Koettaa valmistautua asiaan jos toiseenkin, oli aikaa tai ei, ja unohtaa pahimmassa tapauksessa työelämäpokerin pelaamisen säännöt. Kaikki eivät neuvottelupöydän ympärillä suinkaan pelaa varman päälle, pelaavat vain antaumuksella päivän peliä. Usein selviytyvät mokomasta vieläpä varsin mukavasti.

Radio-opintojen alkuviikoilla kuulunut tokaisu, joka pysäytti liikkeen ja ajatuksen kerta toisensa jälkeen oli se,  että näissä hommissa eivät kiltit pärjää.  Kuinkas melkein puolivuosisataa tämän naisen toimintalogissa ollut vikakoodi puretaan? Suotavaa vielä olisi, että purkuprosessi alkaisi välittömästi.

Lukkotila käskyjen automaattitoteutuksesta vääntyy ruosteisesti kitisten auki asentoon ja aivot alkavat jomottaen työstää kriittistä jokaisella aistilla tapahtuvaa tarkastelua annetulle komentojonolle.  Siinä missä kanssaopiskelijat ovat rahimenetelmällä heilauttaneet jo kymmenkunta hullunkurista ideaa meneillään olevasta aihepiiristä ilmoille, alkaa liian kiltin aivosoluissa vasta tapahtua oivaltavia ensiaskeleita.  Ihan kuin luovuus ja heittäytyminen olisi pudotettu kiltteydellä täytettyyn tahmahillopurnukkaan vuosituhanneksi ja nyt purkin kansi työntyisi homeen pakottamana hieman raolleen.

Siellä koti missä reppu

Siellä koti missä reppu -ajatus on ollut kantavana takaraivossa  läpi elämän. Kaipa sitä on  loppujen lopuksi luonteeltaan hieman nomadi ja kaihoaa matkaan keväisten muuttolintujen tavoin joka vuosi.  Klaanin lisääntyminen vuosien varrella  on stabiloinut elämää eteläsuomalaiseen omakotitaloon. Reppu on näytellyt lähinnä kauppakassin virkaa virttyessään ja vanuessaan viikoittaisen maitolastin hakureissuilla. Tukikohtaa on kodiksi varustettu suurella hartaudella ja reput ovat vaihtuneet matkalaukuiksi.

Seuraavat kymmenen kuukautta elämä tulee olemaan enemmän tai vähemmän matkalaukussa. Erinäinen määrä nyssäköitä, joissa sisältönä kaikki se mitä nykynomadinainen voi normiviikolla tarvita  matkaavat volkkarin kontissa etelän ja hämeen väliä tasaista viikkosykliä ja melko tasaisella nopeudella. Tulee käytännössä testattua hieman pidemmällä aikajänteellä se, kuinka autuasta on pestä ja pakata viikoittain laukut yhä uudelleen. Havaita kerta toisensa jälkeen, että lempiverkkarit ovat väärässä osoitteessa eikä oikeaa kelinmukaista vaatekertaa ole mukana.

Haastavalta tuntuu optimoida itsensä varaamaan pesutuvan käyttäjävuoroja asuntolasta. Helpompaa on olevinaan pyykkisäkkien roudaus kotikonnuille ja viikonlopun pyykkihumppa.. Vaatteiden kuivumisen optimointi on oma lukunsa. Pesujärjestykseen näyttää tulevan nopeasti kokemuksen tiukka pyykkimuijan ote.

Vuosien stabiilin omakotikoloelämän jälkeen joutuu itselle irvistäen toteamaan, että unelma naisesta pikkuruinen nomadireppu söpösti selässä hoitamassa viikon opintoja, ei täysin vastaa todellisuutta.  Tämän elämänvaiheen lähimenneisyydessä kokeneet vanhemmat klaanilapset naurahtivat melko makeasti nähdessään ”välttämättömät” neljä kassillista kamppeita viikon reissulle. Nielaisivat puoliväkisin kysymyksen tarvittavasta kantajasta nähdessään hiukan harmistuneen oloisen ilmeen kasvoilla.   Miten niin vaatimustaso kasvaa elämän varrella?

IMG_20150811_145736

Blogihaaste

hocmomentum-blogi on varsin tuore ja yllätyin iloisesti, kun Thaimaanrannanmaalarit lähestyi blogihaasteella. Tottakai tähän oli tartuttava. Haasteena on löytää uusia blogeja, joilla on alle 200 lukijaa. Jos tässä kävi niin, että haaste lähti isompilevikkiselle blogille, pahoittelen. Toki hekin voivat myös osallistua mukaan ja tuupata pienempiä eteenpäin. Etsintä oli mielenkiintoista, palkitsevaa ja aikaa vievää. Lukulistalle jäi uusia tuttavuuksia!

Alla vastaukset haastekysymyksiin. Osaa joutui miettimään enemmänkin.

  1. Kuinka vaikeata oli keksiä blogillesi nimi?

Elämäni on ollut murrosvaiheessa tiedostamattani jo pidempään ja viimein ajopuisen lautan karahdettua kiville tämän vuoden alussa, oli pakko hypätä rantaan. Mikä paremmin kuvaa tilannetta kuin sanat ”tämä hetki”, jotka latinaksi vapaasti käännettynä ovat hoc momentum.

  1. Mikä sai sinut aloittamaan blogisi?

Tarve kirjoittaa tuntoja ylös oli valtava. Tunne siitä, että tämän haluan kirjata ja jakaa. Tämän kaiken mitä juuri nyt tapahtuu. Kuinka kaiken epävarmuuden keskeltä nousi kuin nousikin oman tahdon siemen ja iti. Koko prosessi pitää kirjoittaa ylös, jotta muistaa vielä myöhemminkin koko matkan kaikkine mutkineen ja tuntoineen.

  1. Minkä kirjan luit viimeksi?

Hups. Taisi olla lentokoneessa matkalla kesälomamatkalle Maltalle Juha Vuorisen kirjoittama Maastamuuttajan päiväkirja. Aihe kutkutti, koska saman vuoden aikana, olin toistamiseen matkalla Maltalle ja kirjassa sivuttiin Vuorisen perheen arkea kyseisessä maassa.

  1. Mikä tekee sinut onnelliseksi?

Se, että taruin hetkeen ja uskalsin hypätä ulos oravanpyörästä. Tuo liike on pakottanut itseä ja läheisiä katsomaan montaa asiaa uudesta vinkkelistä. Onni on myös läheisissä, rakkaissa ihmisissä, joiden kanssa voi jakaa tovin elämästä.

  1. Mikä saa sinut vihaiseksi?

Epäreiluus ja salailu. Mallit, joiden mukaan sinun ja muiden oletetaan toimivan, ilman tarkempaa selvitystä asioiden oikeasta tolasta.

  1. Pelkäätkö jotain- jos, niin mitä?

Pelko on vaikea asia. Olen pelännyt elämäni aikana paljon ja monenlaisia asioita. Kai pelko kuuluu osana aikuisuuteen, vanhemmuuteen ja kasvamiseen. Ehkä konkreettisin ja viattomin peloistani on korkeanpaikan kammo. Sen työstäminen ottaa lujille.

  1. Tilanne jossa olet voittanut pelkosi?

Hmm. Kiipeäminen Maltalla Il-Pellegrinolle huolimatta korkeanpaikankammosta.

          8.   Lempipuuhasi vapaa-aikana?

Vapaa-aika kuluu paljolti hevoseni Asparin kanssa touhutessa ja ratsastaessa. Lukeminen, liikkuminen, käsityöt ja kirjoittaminen kuuluvat myös kärkeen lempipuuhissani.

  1. Paras neuvo, jonka olet joskus saanut?

Istu ja hengitä. Olet vielä elossa. Mieti mitä  haluaisit tehdä nyt ja jatkossa.

  1. Missä maassa asuisit mieluiten?

Siellä koti missä reppu -on ollut pitkään kantavana ajatuksena, vaikka klaanin kasvettua isommaksi omakotikolo Etelä-Suomessa on ollut pidempään stabiili asuinpaikka. Mahdotonta ei olisi asua vaikka Maltalla tai Italiassa joskus.

  1. Rohkein teko elämässäsi?

Ehkäpä se liittyy kuitenkin siihen, että perusti perheen. Perhe on monelle oletusarvo, minulle se oli iso ajatus- ja toimintamuutos. Tärkeitä hetkiä. Päätös jonka jäljet kantavat vielä, kun itsestä on jäljellä vain reppu ja hahmo pilven reunalla.

Ja seuraaville haastetuille kysymykset alla:

  1. Kuinka helppoa on löytää aiheet blogijuttuihin?
  2. Jäätkö kirjoittelemaan iltamyöhään vaikka pitäisi olla jo unilla?
  3. Mikä on paras vuorokaudenaika kirjoittamiselle?
  4. Mikä saa sinut iloiseksi?
  5. Elokuva, jonka katsoit viimeksi?
  6. Musiikkikappale, joka koskettaa?
  7. Toive, jonka ajattelit toteuttaa lähitulevaisuudessa?
  8. Mikä on blogisi tavoite?
  9. Oletko kirjoittanut muutakin kuin blogitekstejä?
  10. Lempisoittimesi?
  11. Onko sinulla lemmikkiä? Jos, niin mikä? Tai haluatko lemmikin tulevaisuudessa?

Haastetut Blogit:

  1. Kickoflife
  2. Lääkärileikit
  3. Kotiekonomisti
  4. Villa Emmassa
  5. Reetta V.

Matkalla Mikä-Mikä-Maahan

IMG_20150825_091611Osoite toinen tähti oikealta ja suoraan aamuun. Liki samalta tuntui tavatessa osoitetta saapuneesta kutsukirjeestä, kun oli matkalla Hämeen takahaarukassa sijaitsevan Voionmaan opiston pääsykoehaastatteluun.

Jos kaikki menisi hienosti,  seuraava kymmenen kuukautta ja neljä vuodenaikaa kuluisi Mikä-Mikä-Maan tyyliin Ylisillä. Paikassa, jossa unohdus on äärimmäisen helppoa. Siellä ei tarvitse pitkään asua, kun on jo unohtanut kokonaan  kaiken mitä menneisyydessä oli. Eikä mistään muista enää mitään, ei vaikka kuinka yrittäisi. Kuka meistä ei haaveilisi silloin tällöin uusista aluista. Tämä trippi roikkui henkisen lentomatkan päässä onnistumisesta. Pitäisi vain ottaa Peter Panin kädestä kiinni, saada ylle ripaus keijupölyä ja uskaltaa.

Haastattelupäivän aamu kului epämääräisen ajatusvirran keskellä. Automatka meni tentaten jälkikasvulta asioita, joita nykymaailman haastattelijat haluavat tietää. Samassa kaaoksessa koetti selvittää mitä kummaa oikein on tekemässä. On luopumassa nykymaailmassa harvinaisesta vakinaisesta työpaikasta hyvässä ja arvostetussa yrityksessä antautuakseen likipitäen kohtalon käden varaan.  Vaihtamassa aiemmin perheelle varmaa leipää tuonutta työuraa mahdolliseksi pätkätyöelämäksi tai kenties työttömyydeksi. Nuoremmaksi ei tämä vanha kana enää muutu. Ei vaikka kuinka hyvin kuvakulmaa tv-lähetykseen harjoittelujaksolla stemmattaisiin.

Opistolla vastassa oli lempeän innostava tunnelma. Ruokasalissa haastateltaville tarjolla hyvä ruoka ja keskustelu ympärillä oli aivosopukoita kutkuttelevaa. Tännekö voisi kuulua hetken?  Haastattelu itsessään oli sekoitus kolmen aikuisen kohtaamisesta, motiivien kartoituksesta, lämpimästä ja hyväksyvästä keskustelusta. Parsinlankaa unohtamatta.

Kotiin viemisinä päivästä jäi opiskelupaikka ja paljon järjesteltäviä asioita. Sydämessä heräili varovainen innostuksen lepatus ja silmissä kimmelsi himmeän utuiset värit.

Ikä on vain numero ja kuolema kirjaimia

IMG_20150823_215651Tuplasti normioletusta vanhempana opiskelemaan heittäytyminen vaatii aivolohkoissa muutakin asemointityötä kuin vain paikka-asetusten muuttamisen. Koko ajatusvirta ja pahimmillaan aivojen kovalevy on ohjelmoitava työelämän puristuksen jälkeen uuteen asentoon. Varsinkin, jos uusi aluevaltaus on täysin eri alaa ja maailmaa, kuin mikään mitä on koskaan tehnyt.

Toki vanhoilla koirilla voinee lukea vahvuudeksi kello-orientaation ja työelämässä valmiiksi hiotun täsmällisyyden tavoittelun. Hymähdellen sitä kuuntelee opiskelijoille orientaatioviikoilla pidettyjä saarnapuheita tunneille ajoissa saapumisen merkityksestä ja yhteisen omaisuuden käsittelystä. Hymy tosin haihtuu nopeasti taka-alalle, kun mieleen nousee vanhan elämän kokousten aloitusten haasteet. Pyörää vanha kettu ei pyri keksimään uudelleen, vaan tutuilla ratkaisumalleilla kelkkaillaan suvereenisti eteenpäin… Kunnes törmätään luovuutta, heittäytymistä, uusia ideoita ja rehvakasta mukavuusalueelta irtoamista vaativaan seinään. Meneekö sormi suuhun vai irtoaako loppuun ajetusta vielä yllättäviä voimavaroja ja intuitiota.

Miten onkin erilaista ottaa roolia yhtenä opiskelijoista massassa, joka muuten on pääasiassa omien lasten ikäluokkaa. Hassua on kuunnella joidenkin kanssaopiskelijoiden hämmentyneitä ikäarvailuja, toisten täräyttäessä lukemat tiskiin sangen reippaasti. Mitäpä sitä kaunistelemaan, ikä on kuulemma numero ja kuolema näyttää olevan kirjaimia. Itsestä se on kiinni, tarvitseeko ikälisillä yrittää päteä vai voisiko avata korvat ja silmät tuoreemmille ja raikkaammille. Ehkäpä avoimesti suhtautuen voisi molemmilla olla jotakin saatavaa tästä tulevasta vuodesta.

Raja opiskelijaelämän autuuksiin on näköjään selkeästi vedettävä turnauskestävyyteen. Kieltämättä ensimmäisen viikon verkostoitumisillasta toipuminen on ikiteiniltä vienyt keskimäärin kaksi viikkoa, kun kanssamatkaajilla näyttää olevan jo n:s orientaatio menossa. Kuka näitä laskee, ikiteini ainakaan. Tähän ei edes harjoittelu tuone apua. Paras ratkaisu lienee ikiteinin pohjakunnon kasvattaminen ihan perinteisillä liikunnallisilla harjoitteilla. Pystynee sitten osallistumaan edes joka puolivuosi karkeloihin ja tverkkaamaan hyvin muodostunutta ahteriaan tunnistamattoman rytmijytkeen tahdissa. Tosin nuoremmille jaetaan silmälaput ennen ikiteinin alkuillan esiintymistä, jotta kuolema pysyy kirjaimina edelleen.

%d bloggaajaa tykkää tästä: