Viime perjantaina olin uuvuksissa kuin pitkän maratonjuoksun jälkeen – väsynyt ja ihan hitusen verran ylpeä itsestäni. Selvisin kuin selvisinkin!
Koulu on alkanut viimein toden teolla. Ensimmäinen orientaatioviikko sujui kevyessä lennossa – koulun sääntöjä ja toimintatapoja ihmetellen. Toisella viikolla edessä oli luentoja siitä, mitä on tarkoitus käytännössä oppia ja osata. Puolet asioista sujahti otsalohkon läpi jonnekin syvälle hautumaan.
Maanantai jännitti, tiedossa oli itsenäistä työskentelyä. Ekaluokkainen ensi kertaa videokameran ja jalustan kanssa liikenteessä. Kuvaaminen oli hauskaa ja haastavaa yhtä aikaa. Pikkuisen oli pikapanorointia havaittavissa, ja kohteen sijoittelu kuvissa vaatii vielä hiontaa. Tarkennus, horisontti, valotus ja erilaisten kuvakokojen käyttö olivat sentään kohdallaan.
Kuvausta jatkettiin tiistaina uusien, hieman vaativampien otosten kanssa. Kameran lisäksi mukaan annettiin lamppu ja heijastuslevy eli refle. En olisi pari vuotta sitten osannut edes kuvitella, että saisin jotakin kelvollista aikaiseksi muutaman päivän luennon ja parin kokeilevan kuvausharjoituspäivän jälkeen.
Leikkauksen perusteita käsiteltiin keskiviikkona. Istuimme edit-luokassa kukin kahden ison näytön edessä tavaten editointi-ohjelman symboliikkaa. Annettua leikattavaa materiaalia oli melkoisesti, pelkkiä haastatteluja puolisen tuntia ja kymmeniä kuvituskuvavaihtoehtoja. Tehtävänä oli saada aikaan kolme minuuttia pitkä mokumentti, eli fiktiivinen dokumentti. Ideoiden rajana oli opettaja mukaan vain taivas eli tekijällä oli melkoisen vapaat kädet muokata, pilkkoa ja käsikirjoittaa annettua materiaalia. Katsotaan mitä tästä saan aikaiseksi, palautus tehtävällä on vielä edessäpäin.
Torstain palautetunnilla oli ristiriitainen olo. Halu saada palautetta, ja yhtä aikaa hermostunut tietoisuus siitä, että palautetta tulee varmasti. Myös sitä rakentavan korjaavaa. Nuorempi väki on selvästi harjoitellut koko kouluaikansa sitä, kuinka palaute pureksitaan. Ikäkautensa kasvattamalla ”kympin tytöllä” palautteen vastaanottamisessa ja prosessoinnissa on melkoisesti tehtävää. Turhaa poskien ja korvien punoitusta sekä halua paeta pulpetin alle, tai mieluiten kokonaan pois luokasta.
Täytyy sitkeästi uskoa Metropolian opettajien viljelemään mottoon: vain kunnolla mokaamalla voit oppia. Tottahan se on. Koulu on turvallinen paikka harjoitella – kukaan ei kuole, vaikkei kaikki heti onnistukaan. Taitaa olla ihan ensimmäinen asia, joka ”kympin tytön” pitää oppia.
hocmomentum 